.

Sukukokous Helsingissä 17.8.2019

Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzberg (1846 – 1915)
kirkollisena ja yhteiskunnallisena vaikuttajana

Emiritusprofessori Hannu Mustakallio, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu

 

Hyvät sukulaiset!

Lähestyn aihettani seuraavassa esityksessä yhtäältä sukulaisena, kuulunhan Johanneksen nuoremman veljen, Pyhäjärven kirkkoherrana kuolleen Jaakon sukuhaaraan.

Toisaalta näkökulmani on kirkkohistorian tutkijan. Olen käsitellyt tuomiorovasti Schwartzbergin kirkollista toimintaa vanhan Kuopion–Oulun hiippakunnan historiassa ”Pohjoinen hiippakunta”, joka ilmestyi vuonna 2009. Jo aiemmin olin kirjoittanut hänestä elämäkerrallisen yleisesityksen Suomen kansallisbiografiaan, jossa kuvattujen yli 6 000 suomalaisen ja ulkomaisen vaikuttajan joukkoon Johannes Schwartzberg siis kuuluu yhdessä veljensä lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallion kanssa.

Hiippakuntahistoriassa jouduin siis kuvaamaan tuomiorovasti Schwartzbergia ja muitakin sukulaisia. Kunnon tutkijan tavoin olen halunnut tiedostaa omat sidonnaisuuteni. Saatesanoissa kehotin lukijaa tarkkailemaan erityisen kriittisesti sitä, miten käsittelen isoisäni setää tuomiorovasti Johannes Schwartzbergia.

Johannes Schwartzberg syntyi 1846 Oulun läänin Pyhäjärvellä. Isä, vuonna 1811 syntynyt ja kansanomaisuudestaan tunnettu Henrik Schwartzberg kuului aikakautensa tunnettuihin herännäispappeihin. Äiti Laura o.s. Stenbäck oli puolestaan toisen herännäispapin ja runoilijan Lars Stenbäckin sisar. Johannes oli kymmenlapsisen perheen viides lapsi.

Isä-Henrik kuoli Säräisniemen kappalaisena 1857 Johanneksen ollessa vain 11-vuotias. Muu perhe – Laura-leski ja lapset –menetti kohta tulipalossa kotinsa ja omaisuutensa. Ystävien tuen turvin perhe pääsi kuitenkin eteenpäin, ja seitsemästä pojasta viisi valmistui aikanaan papiksi. Johanneksen kouluttamisesta huolehti Vaasassa asunut äiti-Lauran sisar, pastorinleski Charlotta Achrén eli Lotta-täti (1838–1903), joka sittemmin päätyi tuomiorovastin perheen jäseneksi Kuopion Pappilanmäelle.

Papiksi Johannes Schwartzberg vihittiin Kuopiossa 21-vuotiaana heinäkuussa 1867. Tuomiokapitulissa suoritetusta pappistutkinnosta hän sai korkeimman eli laudatur-arvosanan, mikä kertoi nuoren pappismiehen lahjakkuudesta.

Schwartzberg aloitti työnsä Kärsämäen ja Pyhäjärven seurakunnissa keskellä pahimpia 1860-luvun lopun katovuosia. Sisäisen uskonnollisen selkeyden epäilystensä keskellä hän löysi käännyttyään vanhan herännäispapin, Kiuruveden kappalaisen Johan Jakob Rahmin (1814–1894), myöhemmän appensa puoleen, jonka apulaisena Heinävedellä hän sitten toimi. Tämä kokemus johti Schwartzbergin tähdentämään sitä, kuinka tärkeää nuorelle papille oli päästä tekemisiin vanhemman ja kokeneemman virkaveljen kanssa ja avata tälle omia murheitaan. Rahm, josta myöhemmin tuli ensin Heinäveden ja sitten Leppävirran kirkkoherra, myös johdatti vävynsä niin sanotun raamatullisen eli beckiläisen suunnan piiriin. Schwartzberg omaksui biblisistisen peruskatsomuksen: hän pyrki perustamaan elämänsä, oppinsa ja vaikutuksensa yksin Raamatunsanaan.

Tutustuminen J. J. Rahmiin johti myös siihen, että Johannes Schwartzberg meni vuonna 1870 naimisiin hänen tyttärensä Hannan kanssa. Avioliitosta syntyi yhteensä 13 lasta. Johannes ja Hanna muodostivat lastensa kanssa todellisen suurperheen. Isä-Johannes kohteli jokaista kolmeatoista lastaan ja heidän omia perheitään yksilöllisesti.

Muutamia vuosia pappina toimittuaan Schwartzberg palasi jatkamaan yliopisto-opintoja, erityisesti tutkimaan klassisia ja itämaisia kieliä. Hän suoritti filosofian kandidaatin (nyk. maisterin) tutkinnon 1875 ja suuntautui koulualalle. Hänestä tuli Kuopion lyseon uskonnon lehtori ja 1887 myös sen rehtori.

Kuopion lehtori kävi vielä 1890 pedagogisen matkastipendin turvin puolen vuoden opintomatkalla Saksassa, Sveitsissä ja Skandinavian maissa.

Opettajatoverien ja entisten oppilaiden todistuksen mukaan rehtori Schwartzberg oli huomattava pedagogi ja koulumies, joka piti järjestyksen vähin ulkonaisin keinoin. Hänen mukaansa koulun oli kannettava vastuuta opettamisesta niin, että oppilaat voisivat olla kotona mahdollisimman vapaita. Oppilaiden mielenkiinto oli saatava pysymään vireillä itse opetuksen kiinnostavuuden avulla.

A. Mannermaa toteaa, että Schwartzberg pyrki kasvatuksessaan vähentämään kieltoja ja käskyjä niin, ettei hän ulkoista käyttäytymistä koskevilla ohjeilla rasittaisi kasvatettavia. Mannermaan mukaan Schwartzbergin antamassa opetuksessa olivat havaittavissa ankaran looginen ajatusten johtaminen, havainnolliset, oppilaiden kokemuspiiristä otetut vertaukset sekä usein loistavasti onnistunut johdattelu asiasta toiseen.

Lehtorin- ja rehtorintoimensa ohella Johannes Schwartzberg toimi vajaat kymmenen vuotta Kuopion kansakoulujen sivutoimisena tarkastajana sekä vähän lyhyemmän kauden Kuopion kaupunginvaltuuston jäsenenä.

+ + +

Seurakuntatyöhön Johannes Schwartzberg palasi 1893, kun hänet nimitettiin Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan kirkkoherraksi, joka toimi samalla tuomiorovastina eli tuomiokapitulin varapuheenjohtajana. Virka oli yksi vaativimmista ja samalla hyvätuloisimmista koko maassa, olihan jo seurakuntalaisten määrä Kuopion yhdistetyssä ja jakamattomassa maa- ja kaupunkiseurakunnassa lähes 30 000 henkeä.

Schwartzbergin aikana tuomiokirkko korjattiin perin pohjin, tehtiin lämpimäksi ja varustettiin uusilla uruilla. Hän paneutui kirkollisen alkeisopetuksen edistämiseen, Raamattujenlevittämiseen ja jumalanpalvelusmuotojen uudistamiseen. Myös laajan seurakunnan jakaminen pantiin alulle, se toteutui käytännössä kirkkoherran kuoleman jälkeen. Schwartzbergin virkataloon kuului kymmeniä torppia, joiden haltijoiden kanssa solmittiin pitkäaikaisia kontrahteja. Hänen oma pappilansa Kuopion Pappilanmäellä seurasi vanhoja perinteitä vastaanottaessaan runsaasti ystäviä, sukulaisia ja kirkollisten yhdistysten työntekijöitä.

"Ukko" antoi isällisellä persoonallisuudellaan sekä johtajan- ja sielunhoitajanlahjoillaan pysyviä vaikutteita seurakuntansa nuorille papeille, joita hän kannusti toimimaan omien edellytystensä mukaan. Näitä pappeja olivat muiden muassa Jooseppi Simelius, joka oli Stenbäckien kautta sukulainen ja myöhemmän arkkipiispan Martti Simojoen isä, J. A. Mannermaa, myöhempi Oulun tuomiorovasti ja piispa, Frans Petter eli Pekka Vuornos, josta Mannermaan tavoin tuli Schwartzbergin vävy, sekä oma isoisäni Johannes Jaakko Mustakallio.  Isoisäni toimi nuorena pappina 1900-luvun alussa setänsä apulaisena ja hänen sijaisenaankin eli virkaa tekevänä kirkkoherrana.

Papiston ja kirkon luottamustoimissa Schwartzberg kuului 1880-luvun loppupuolelta lähtien eturivin miehiin. Hänet valittiin säännöllisesti vuodesta 1886 lähtien vuoteen 1913 saakka kirkolliskokoukseen ja vuodesta 1888 lähtien valtiopäiville pappissäädyn edustajaksi.

Sekä kirkolliskokouksessa että pappissäädyssä Schwartzberg kuului vaikutusvaltaisimpiin jäseniin. Hiippakunnan hallinnossa ja kokonaiskirkollisissa yhteyksissä tuomiorovasti oli Kuopion tarmokkaan piispan Gustaf Johanssonin uskollinen tukimies, joka ajoi uusien kirkollisten kirjojen aikaansaamista, ehtoollispakon poistamista ja papiston opintojen uudistamista. Hän hahmotteli Kuopion yksityisessä pappeinkokouksessa 1889 piispansa kanssa ohjelman kirkon taloudelliseksi itsenäistämiseksi ja diakoniatoimen ottamiseksi kirkon ja seurakuntien tehtäväksi. Ohjelma toteutui kirkossa vuosikymmeniä myöhemmin.

Kuopion hiippakunta kulki Gustaf Johanssonin piispakaudella yhtenäisesti uudistusten kärjessä koko kirkossa ja muodosti myös omaleimaisen teologisen koulukunnan, Kuopion koulun, jonka vaikuttajista Schwartzberg oli heti piispansa jälkeen merkittävin. Hän oli esimerkiksi tuomiokapitulin piirissä toimineen mutta vaikutusalaltaan huomattavasti laajemman uskonnollis-tieteellisen seuran Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran varapuheenjohtaja. Lisäksi hän kuului samoin tuomiokapitulin piirissä julkaistun kansanomaisen hiippakuntalehden Kansan Ystävän toimitukseen.

Diakonian edistämisessä Kuopiossa Mustakallion suvun edustajat seurasivat Johannes Schwartzbergin esimerkkiä. Veljenpoika Johannes Jaakko (J. J.) Mustakallio vastasi nimittäin vt. kirkkoherrana toimiessaan työalasta ja oma poika, sokeainkoulunopettaja Juho Mustakallio oli keskeisimpiä vaikuttajia sekä kaupunki- että maaseurakunnan diakoniatoiminnassa, menipä Juho naimisiinkin kaupunkiseurakunnan diakonissan Vilma Aallon kanssa.

Poliittis-yhteiskunnallisesti Schwartzberg oli sitoutunut fennomanian aatteisiin, suomen kielen ja kansallisen sivistyksen kohottamiseen. Hän kuului kaikkien Kuopion piispojen ja tuomiorovastien tapaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniin ja toimi kymmenen vuotta Kuopion Isänmaallisen seuran puheenjohtajana, mikä osoitti hänen aatteellista sitoutumistaan. Routavuosina Schwartzberg seurasi vanhasuomalaista myöntyvyyskantaa. Suurlakon jälkeen hän oli yksi merkittävimmistä vanhasuomalaisista papeista, vaikka ei toiminutkaan aktiivisesti yksikamarisen eduskunnan ensimmäisissä tai myöhemmissäkään vaaleissa.

Toisin kuin muut tuomiokapitulin jäsenet Schwartzberg ei noussut vastustamaan 1898 päätettyä piispanistuimen siirtämistä Kuopiosta Ouluun vuonna 1900. Tämä kuopiolaisten oma ”helmikuun manifesti” oli heidän kannaltaan masentava päätös. Schwartzberg ei kuitenkaan halunnut olla sen tiellä ja pitää kiinni henkilökohtaisesta asemastaan tuomiokapitulin varapuheenjohtajana. Vaikka hän oli tästä lähtien muodollisesti vain kirkkoherra, häntä kutsuttiin edelleen vanhasta muistista tuomiorovastiksi. Samalla hän toimi parin vuoden ajan Ouluun muuttaneen tuomiokapitulin asessorina ja Kuopion rovastikunnan kontrahti- eli lääninrovastina kuolemaansa saakka.

Vuodesta 1900 Schwartzbergin päätehtäväksi –ja samalla rakkaimmaksi velvollisuudeksi –tuli käytännöllisen seurakuntatyön sijaan osallistuminen raamatunkäännöstyöhön, johon hänet oli kiinnitetty komitean jäsenenä jo 1886. Hänen panoksensa näkyy erityisesti 1913 väliaikaiseen käyttöön hyväksytyssä Uuden testamentin käännöksessä. Schwartzberg pyrki perehtymään uusimpaan tieteelliseen kirjallisuuteen ja sen pohjalta muodostamaan oman kantansa. Tekstikritiikin hän hyväksyi maltillisessa muodossa.

Johannes Schwartzbergin elämäntyöksi muodostui perehtyminen Raamattuun. Jo pedagogivuosinaan hän oli selittänyt kodissaan sunnuntai-iltaisin Raamattuasekä kotiväelle että yleisölle. Hänen pitämiään saarnoja leimasi karu ulkonainen muoto, jonka oli määrä korostaa niiden varsinaista sisällystä. ”Välttäen ulkonaista sanakoreutta, pyrkien tarkoitusperäisesti Raamatun omaan yksinkertaisuuteeen, hän pyhää sanaa pyhitetysti esitti”, J. A. Mannermaa toteaa apestaan. ”Saarnaajana puuttui häneltä loistavaa esiintymistä. Sanonta oli hidasta, välillä tapailevaakin. Kaikki retorinen koru puuttui. Ja pyrki hän elämänsä loppuun saakka yhä suurempaan sanoman yksinkertaisuuteen, lyhyyteen ja täsmällisyyteen.”

Yksityisessä sielunhoidossa Schwartzberg käytti eri henkilöiden sieluntilaa valaisevia raamatunkohtia, joihin hän liitti nuhteen, opetuksen tai lohdutuksen sanoja. Sama J. A. Mannermaa toteaa Schwartzbergin perheen lapsuudenkokemuksiin viitaten: ”Elämän kovassa koulussa opittu oli se luja luottamus Jumalan huolenpitoon elämän raskaissa kohtaloissa, joka sittemmin Johannes Schwartzbergin sielunhoitotoimessa tuli monen murheellisen lohdutukseksi.” Tuomiorovasti oli armoitettu lohduttaja varsinkin pitkään raskaiden kärsimysten kanssa kamppailleille.

+ + +

Hyvät sukulaiset! Olen edellä rakentanut kokonaiskuvaa Johannes Schwartzergista kirkollisena vaikuttajana Kuopiossa, Kuopion hiippakunnassa ja koko kirkossa. Lopuksi haluan vielä syventää tätä kuvaa käsittelemällä hieman yksityiskohtaisemmin Schwartzbergin sielunhoitomatkaa Jäämeren rannalla työskennelleiden suomalaisten siirtolaisten pariin, hänen valintaansa tuomiorovastiksi ja hänen asemaansa kolmessa piispanvaalissa.

Kuopion hiippakunnan erityistehtäväksi oli 1870-luvun alusta lähtien muodostunut huolenpito Jäämeren rannikolla Venäjän puolella tilapäisesti oleskelevista suomalaisista siirtolaisista, nykyaikaisittain sanottuna ulkosuomalaistyö. Kesällä 1882 Kuopion tuomiokapituli – tai oikeastaan maan hallitus eli senaatti – lähetti juuri lehtori Johannes Schwartzbergin sielunhoitomatkalle alueelle, jota kutsuttiin Muurmannin rannaksi. Pohjoisen karun ainutlaatuinen luonto teki häneen syvän vaikutuksen. Kokemuksistaan hän julkaisi seuraavana vuonna Joh. Mustakallion nimellä sittemmin klassikoksi muodostuneen kirjan Matka Jäämeren rannalle 1882 (luettavissa sukuseuramme kotisivujen kautta). Valtion järjestämä ulkosuomalaisten sielunhoitotyö sai näin poikkeuksellisen laajan julkisuuden.

Muiden Muurmannin rannalle lähteneiden pappien tavoin Schwartzbergin työ käsitti toisaalta jumalanpalveluksia, raamatunselityksiä, rippikouluja, kinkereitä ja kirkollisia toimituksia. Käytännössä yhden kuukauden aikana hän ehti toimittaa peräti 106 kastetta, vihkiä kahdeksan pariskuntaa, haudata 110 siirtolaista sekä pitää rippikoulua 22 suomalaiselle, kuudelle saamelaiselle ja seitsemälle norjalaiselle. Suomalaisten ohella kuopiolainen pedagogi tavoitti siis saamelaisia ja norjalaisia. Tavanomaisten kirkollisten palvelujen tarve siirtolaisten keskuudessa oli suunnaton ja papin työmäärä kotimaan oloihin verrattuna vastaavasti täysin poikkeuksellinen. Syynä oli se, että Muurmannin rannan siirtolaisilla ei ollut kuuteen vuoteen ollut tilaisuutta tavata suomalaista pappia.

Harvinainen vieras saattoi palvella yksittäisiä siirtolaisia monin eri tavoin. Eräälle norjalaisen talon 20-vuotiaalle suomalaiselle emännälle Schwartzberg piti ensin rippikoulun. Samana päivänä vieras vielä konfirmoi hänet, kuulutti (kolme kertaa samassa jumalanpalveluksessa!) ja vihki avioliittoon sekä kirkotteli, minkä jälkeen seurasi lopuksi kahden lapsen kaste. Kaikkien laillisten määräysten noudattaminen oli poikkeusoloissa vaikeaa, kirjoittaja totesi aiheellisesti virallisessa kertomuksessaan.

Schwartzberg pani alulle myös siirtolaisten järjestelmällisen väestökirjanpidon. Kysymyksessä oli normaalien suomalaisten kirkonkirjojen kaltainen pääkirja, jonka kukin alueelle matkaava sielunhoitaja saattoi ajan tasalle. Schwartzberg, joka oli 36-vuotiaana miehuutensa parhaissa voimissa, antoi Muurmannin sielunhoitomatkallaan näytteen pedagogin ja kirkollisen organisaattorin kyvyistään.

+ + +

Menemme ajassa yhdeksän vuotta eteenpäin eli vuoteen 1891, jolloin täytettiin Kuopion tuomiorovastin virkaa. Lopullinen päätösvalta asiassa kuului itse keisarille. Virkaan oli viisi hakijaa, joista yksi oli lehtori Schwartzberg. Piispa Gustaf Johanssonin johtama tuomiokapituli asetti hänet ensimmäiselle vaalisijalle.

Ehdollepanossa korostuivat Schwartzbergin käytännöllis-kirkolliset ansiot. Hän oli ”erittäin sopiva ja kykenevä” vastaamaan tuomiorovastina myös hiippakunnan hoidosta piispan poissa ollessa. Toimiessaan tuomiokapitulin apujäsenenä erityisesti vuosina 1877–1884 hän oli jo ”kotiintunut Tuomiokapitulin tehtäviin”, perusteluissa todettiin. Suuren oppilaitoksen johtajana hän oli osoittanut ”erinomaista taitoa” ja oli uskonnonopettajanakin ”harvinainen kyky”. Perustelut eivät jättäneet mitään epäselvyyttä siitä, kenet tuomiokapituli halusi varapuheenjohtajakseen.

Virantäyttöprosessista muodostui ehdollepanosta tehdyn valituksen johdosta riitaisa ja monivaiheinen. Senaatti kuitenkin hylkäsi ehdollepanoa koskeneen valituksen. Kun kuopiolaiset pääsivät äänestämään, kolmannelle vaalisijalle asetettu Karstulan kirkkoherra Julius Immanuel Gummerus sai enemmän kuin kaksinkertaisen äänimäärän Schwartzbergiin verrattuna. Maaseurakuntalaiset kannattivat lähes yksimielisesti Gummerusta, kun taas Schwartzberg tunnettiin paremmin kaupungissa.

Heti vaalin toimittamisen jälkeen piispa Gustaf Johansson kirjoitti senaatin kirkollistoimituskunnan päällikölle G. Z. Yrjö-Koskiselle ja kuvasi vaaliasetelmaa omalta kannaltaan. Johansson arveli Gummeruksen saaneen eniten ääniä, koska hän oli parempi ”talonpoikaissaarnaaja” (bondpredikant) kuin Schwartzberg. Gummerus oli kuitenkin tuomiorovastiksi liian nuori – vasta 37-vuotias – ja lahjaton. Schwartzberg oli antanut ruotsinkielisen saarnanäytteen ”selvällä ja korkealla äänellä”. Sitä vastoin suomenkielisessä saarnassa hänen kurkkuaan oli ruvennut kutkuttamaan, minkä vuoksi hänen oli täytynyt vähän yskiä. Tämä oli Johanssonin mukaan saattanut ratkaista äänestyksen, koska kansa oli arvellut Schwartzbergia ”heikkorintaiseksi”. Omasta puolestaan Johansson toivoi Schwartzbergin saavan nimityksen, koska tämä kuului hänen johtamaansa raamatunkäännöskomiteaan ja oli muuten vaarassa hakea papinvirkaa muualta.

Kirjoittaessaan myöhemmin uudestaan senaattori Yrjö-Koskiselle piispa Johansson ilmaisi olevansa valmis lähtemään tuomiorovastiasiassa jopa Pietariin Suomen ministerivaltiosihteerin puheille. Pietariin Johanssonin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä. Senaatti päätyi yksimielisesti esittämään Schwartzbergin nimittämistä tuomiorovastiksi. Tämä oli sekä virka-ansioihin että tuomiorovastinvirassa ja muissa tehtävissä vaadittavaan kypsyyteen ja kokemukseen nähden kilpahakijoitaan edellä. Oppineisuudessakaan hänen ei voitu katsoa jäävän heistä jälkeen, senaatti perusteli esitystään. Keisari nimitti Schwartzbergin virkaan maaliskuussa 1893, mikä päätti puolitoista vuotta kestäneen prosessin.

Virantäytön ydinasiaksi oli osoittautunut Kuopion piispan oma tahto, ei kansan eli seurakuntalaisten tahto. Johansson tarvitsi hiippakunnan johtoon luotettavan työtoverin, joka oli samalla valmis avustamaan häntä meneillään olevassa raamatunkäännöstyössä. Raamatunkäännöstyön huippuosaaminen keskittyi näin pohjoisimpaan hiippakuntaan ja komitean kokouksiakin pidettiin Kuopiossa.

Tuomiorovastiksi valitseminen vahvisti Schwartzbergin aseman piispa Johanssonin lähimpänä työtoverina ja hengenheimolaisena, mikä oli näkynyt eri yhteyksissä jo aiemmin.

+ + +

Lopuksi käsittelen kolmea piispanvaalia Schwartzbergin kannalta. Vuonna 1884 Kuopion hiippakunnassa toimitetussa vaalissa, joka johti Gustaf Johanssonin nimittämiseen piispaksi, lehtori Schwartzberg sai yhdeksän ääntä. Hän oli yksi niistä kolmesta oman hiippakunnan miehestä, joille papisto osoitti kannatusta. Toinen oli hänen appensa, Leppävirran kirkkoherra J. J. Rahm hieman suuremmalla äänimäärällä (12).

Seuraava piispanvaali käytiin syksyllä 1896 Johanssonin siirtyessä Savonlinnan hiippakunnan piispaksi. Vaalia hallitsi kysymys piispanistuimen siirtämisestä Kuopiosta Ouluun. Pääehdokkaiksi nousivat käytännöllisen teologian professori O. I. Colliander ja tuomiorovasti Schwartzberg, jonka puolesta esitettiin vetoomuksia niin Kuopion ja Oulun lehdissä kuin helsinkiläisessä Uudessa Suomettaressakin.Annetut äänet jakautuivat pääehdokkaiden kesken tasaisesti. Colliander sai yhteensä 74 ja sittemmin myös nimityksen, Schwartzberg 67 ääntä. Edellistä äänesti melkein kolme pappia neljästä (72 %), jälkimmäistä vastaavasti kaksi pappia kolmesta (65 %). Vuoden 1896 piispanvaalia leimasi huomattava yksimielisyys. Schwartzberg oli ainoa oman hiippakunnan pappi, jolla oli huomattava kannatus piispa Johanssonin seuraajaksi.

Kun O. I. Colliander siirtyi vuorostaan vuoden 1900 alussa Savonlinnan hiippakunnan piispaksi, Kuopiossa käytiin taas valitsemaan piispaa. Valmistelut käynnistyivät hiukan erikoislaatuisesti, kun Colliander pohti seuraajakysymystä kirjeessään arkkipiispaksi siirtyneelle Johanssonille.

Colliander pyrki kirjeessään osoittamaan, että hänen lähin työtoverinsa, tuomiorovasti Schwartzberg ei sopinut piispaksi. Tämä oli epäselvä ajatuksenkulussaan, epävarma periaatteellisissa kysymyksissä, epäkäytännöllinen menettelytavoissaan sekä kömpelö ja tyly ulkoisessa esiintymisessään. Sitä paitsi Schwartzberg oli edellisenä kesänä kirjoittanut hiippakuntalehteen Kansan Ystävään artikkelin, jonka takia keisari ei Collianderin mukaan nimittäisi häntä piispaksi, vaikka hän saisikin vaalissa ensimmäisen sijan.Virassa oleva piispa, joka edusti samaa beckiläistä teologista koulukuntaa kuin Johansson ja Schwartzberg, avasi yksityiskirjeellään keskustelun seuraajansa valinnasta. Keskustelua jatkoi arkkipiispa Johansson, joka antoi kiittävän lausunnon Turun tuomiokapitulin asessorina toimineesta Lapuan kappalaisesta Juho Rudolf Forsmanista. Johanssonin kanta oli Collianderin paljastamana kohta yleisesti tiedossa Kuopiossa.

Kuopion seudun papiston ensisijaisesta piispaehdokkaasta ei ollut kuitenkaan epäselvyyttä: hän oli siihenastinen tuomiorovasti Johannes Schwartzberg. ”Ukko” Schwarzberg oli jo edellisessä piispanvaalissa kilpaillut tasaväkisesti Collianderin kanssa.

Suositellessaan Forsmanin valintaa Collianderille arkkipiispa Johansson piti entistä läheistä työtoveriaan Schwartzbergia itsestään selvänä ehdokkaana, mutta viittasi samalla Collianderin tapaan helmikuun manifestin jälkeen korostuneisiin poliittisiin tekijöihin: häntä kenraalikuvernööri Bobrikov tuskin olisi suositteleva.

Schwartzberg oli jo kesällä 1899 Kansan Ystävässä julkaistussa kirjoituksessaan anonut, että ”Jumala - - varjelisi hallitsijaamme semmoisilta neuvonantajilta, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä kysy Hänen oikeuttaan”. Kenraalikuvernöörinkansliassa oli kiinnitetty huomiota tähän Suomen valtiopäivien kantaa niin sanotussa asevelvollisuuskysymyksessä tukeneeseen hengelliseen kirjoitukseen. Arkkipiispa Johansson hankki Kuopiosta tiedon kirjoittajan henkilöllisyydestä ja välitti sen suoraan kenraalikuvernööri Bobrikoville. Arkkipiispan mukaan ”muutamat lauseet” kirjoituksessa olivat olleet loukkaavia, mutta viisainta oli olla kiinnittämättä huomiota asiaan.

Arkkipiispan Kuopioon viestittämillä reaalipoliittisilla vihjailuilla ei ollut toivottua vaikutusta, vaan tapahtuma näytti ainakin siellä tiivistävän rivejä tuomiorovastin ympärille. ”Pitäis pappein antaa nyt yksimielinen kannatuksensa ukolle, tuollaisen jälkeen etenkin”, Schwartzbergin apulaisena toiminut J. A. Mannermaa (Mennander) oli kirjoittanut ystävälleen Jooseppi Simeliukselle jo Kansan Ystävänselkkauksen ollessa kuumimmillaan syksyllä 1899.

Vuoden 1900 piispanvaali synnytti kaikkien aikojen lehdistökeskustelun, jota käytiin ennen muuta Uuden Suomettaren ja sen pohjoissuomalaisen sisarlehden Kaiun palstoilla.Keskustelu oli monessa tapauksessa ehdokkaiden henkilöihin menevää kärjekästä polemiikkia, josta ehdokkaat itse kyllä pysyttelivät erossa. Esimerkiksi Schwartzbergia arvosteltiin huonoista puhelahjoista ja Forsmania perhe-elämän ongelmista.

Papiston ulkopuolella piispakampanja herätti kielteistä huomiota. Oululaisen Kaiku-lehden pakinoitsijan mukaan ”toinen pappi maalasi heti sen mustalla, minkä toinen ehti valaista. Ei mahtanut olla hauskaa ehdokkaitten seisoa maalitaululla yleisön edessä”.

Itse piispanvaalissa tuomiorovasti Schwartzberg sai selvästi eniten ääniä. Häntä kannatti 89 valitsijaa eli kaksi kolmasosaa (68 %) kaikista äänestäneistä. Toiseksi tuli 67 äänen ja 51 prosentin kannatuksella asessori Forsman (myöhemmin Koskimies). Keisari nimitti kuitenkin piispallisten ennakko-odotusten mukaisesti Forsmanin ensimmäiseksi Oulun piispaksi.

Jääminen ilman nimitystä ei liene tuottanut minkäänlaista ”vammaa” Johannes Schwartzbergin sieluun. Nimitys osoitti, ettei hän nauttinut niin sanotun ensimmäisen sortokauden aikaisten ylimpien vallanpitäjien luottamusta. Toisaalta hän oli saanut aikoinaan tuomiorovastinvirkansa vallanpitäjien suosion ansiosta toiselta vaalisijalta. Schwartzberg oli joutunut kokemaan epäluottamusta myös läheisimpien työtoveriensa, vieläpä entisen esimiehenkin taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän ei asettunut routavuosien Venäjän-poliittisessa asetelmassa kannattamaan perustuslaillista vastarintaa vaan kirkon johdon suosittelemaa myöntyvyyskantaa.

+ + + + + + + + + +  +

Johannes Schwartzberg

Curriculum vitae

  • 15.2.1846 Pyhäjärvi, Oulun lääni, k. 18.9.1915 Helsinki
  • vanhemmat kappalainen Henrik Schwartzberg ja Laura Katarina Stenbäck
  • puoliso 1870– Hanna Rahm (1853–1926)
  • lapset: Minna Johanna (Vuornos) (1871–1934); Maria Emilia (1873–1923), taidemaalari; Henrik (Henti) 1875–1946, insinööri; Laura Magdalena (Mannermaa) (1877–1908); Johannes (Juho) (Mustakallio) (1879–1956), Helsingin sokeainkoulun johtaja; Mikael (Miikka) (1882–1945), ylioppilas; Lauri (Mustakallio) (1884–1923), kappalainen; Elias (Mustakallio) (1886–1952), rovasti; Rauna Elisabeth (Pihkala) (1888–1978), voimistelunopettaja; Paavo (1891–1893); Hanna Katariina (1894–1954), tarkastuskarjakko; Martti (Mustakallio) (1895–1968), varatuomari; Sakari (Mustakallio) (1899–1989), lääketieteellisen radiologian professori.

Koulutus: ylioppilas Vaasan lukiosta 1864; vihitty papiksi (Kuopio) 1867; filosofian kandidaatti 1875; kasvatusopin tutkinto 1876; pastoraalitutkinto (laudatur) 1889.

Virkaura: ylimääräinen pappi Kärsämäellä 1867–1868, Pyhäjärvellä (Oulun lääni) 1868–1871, Heinävedellä 187–1872, 1873–1876, Rantasalmella 1872; Kuopion lyseon uskonnon ja ruotsin kielen vt. lehtori 1876–1879, lehtori 1879–1893, rehtori 1887–1893; Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan kirkkoherra 1893–1915, tuomiorovasti 1893–1900; Kuopion tuomiokapitulin asessori 1900–1902; kontrahtirovasti 1900 –1915. Opintomatka Skandinavian maiden, Saksan ja Sveitsin kouluoloihin tutustumista varten 1890.

Luottamustehtävät: Pappissäädyn edustaja valtiopäivillä 1888, 1891, 1894, 1897, 1899, 1900, 1904–1905, 1905–1906; Kuopion kaupungin valtuusmies 1879–1882, 1886–1887; Kuopion kansakoulujen tarkastaja 1883–1891. Sielunhoitomatka suomalaisten siirtolaisten pariin Muurmannin rannikolle 1882.

Kirkolliskokouksen jäsen 1886, 1893, 1898, 1903, 1908, 1913; raamatunkäännöskomitean jäsen 1886–1915; Kuopion isänmaallisen seuran puheenjohtaja 1888–1898; Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran varapuheenjohtaja 1892–1896.

Kunnianosoitukset: teologian kunniatohtori Helsinki 1907.

 

 

 

 

 

.