.

Henrik Schwartzberg (1811 – 1857) herännäispappina

Hannu Mustakallio

Julkaistu teoksessa Olavin ja Mikaelin jalanjäljissä. Hymnologian ja liturgiikan seuran vuosikirja Hymnos 2013. Toim. Tapani Innanen & Teija Pitkänen & Timo Åvist. Helsinki 2013. S. 191 – 199.

 

Johdanto

Vuoden 2011 aikana muistettiin julkisuudessa muutamia kirkollisia vaikuttajia, jotka olivat syntyneet vuonna 1811 eli kaksisataa vuotta aiemmin. Heitä olivat evankelisen liikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg (1811 – 1893), lestadiolaisuuden alkuvaiheen johtava saarnaaja Juhani Raattamaa (1811 – 1899) sekä pietistirunoilija, professori ja kirkkoherra Lars Stenbäck (1811 - 1870 ).[1] Samaan ikäluokkaan – vaikkakin hieman eri sarjaan – kuului myös seurakuntapappina Keski-Pohjanmaalla ja Kainuussa toiminut Henrik Schwartzberg, joka oli Stenbäckin lanko.

Kun pidin esitelmän Henrik Schwartzbergista Suomen kirkkohistoriallisen seuran kuukausikokouksessa Helsingissä 7.12.2011, isoisäni isoisä ei ollut ensimmäistä kertaa käsiteltävänä tällä foorumilla. Hannes Mustakallio oli nimittäin pitänyt kuukausikokouksessa 5.2.1934 esitelmän pastori Henrik Schwartzbergista herännäismiehenä.[2] Kysymys oli esitelmöijän eli myöhemmän Nivalan kirkkoherran isoisästä. Hannes Mustakallion isä oli Henrik Schwartzbergin nuorin poika, Suomen Lähetysseuran johtajana tunnettu Jooseppi Mustakallio.[3]

Hannes Mustakallion esitelmä ei liittynyt mihinkään Henrik Schwartzbergin muistovuoteen vaan hänen omaan tutkimusharrastukseensa. Sen tuloksena oli, että hän julkaisi kolmatta vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1958 isovanhempiaan käsittelevän elämäkertateoksen Henrik ja Laura Schwartzberg. Elämänkuvaus.[4] Elämäkertateos on säilyttänyt arvonsa melko hyvin.

Pyrin seuraavassa muodostamaan olemassa olevaan tutkimukseen ja eräisiin henkilöhistoriallisiin lähteisiin perustuvan kokonaiskuvan Henrik Schwartzbergin tärkeimmistä elämänvaiheista: kotitaustasta, koulunkäynnistä, opiskelusta ja pappisurasta. Keskeisenä kysymyksenä on, miten Schwartzbergin toiminta liittyi nousevaan herännäisliikkeeseen.

Pyhäjoelta Oulun triviaalikouluun

Pyhäjokelaiselle uudistilalliselle Jaakko Heikinpoika Mustakalliolle (1782 – 1845) ja hänen puolisolleen, Limingasta lähtöisin olleelle Valpuri Jaakontytär Pietilälle (1771 – 1844) syntyi kolme lasta: kaksi poikaa ja yksi tytär. Ensimmäinen lapsi oli 1803 syntynyt ja 1850 kuollut Jaakko, jonka sukunimeksi tuli sittemmin Grekula. Toinen oli 1807 syntynyt ja silloin myös kuollut Liisa. Kolmas lapsi oli Henrik eli Heikki, joka syntyi Suomen sodan jälkeen toukokuun 7. päivänä 1811. ”Maa ja kansa oli sodan ja nälän nääntymyksen jälkeen alkamassa uutta elämää”, Hannes Mustakallio maalailee elämäkerrassa. Hänen mukaansa Henrikillä oli äidin perintönä varsin vilkas ja kiivas luonne, mutta samalla myös nopea käsityskyky ja hyvä muisti. Henrikin mieliharrastus oli alusta lähtien lukeminen.[5]

Henrik otettiin kohta rengiksi Pyhäjoen kirkkoherran pappilaan. Kirkkoherran apulainen Elias Robert Alcenius, myöhempi suomalaisen sukututkimuksen uranuurtaja, kiinnitti huomion renkipoikaan ja rupesi opettamaan tälle alkeiskoulun aineita.[6] Hengellisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa 1888 ilmeisesti lehden toimittaja herännäisjohtaja Wilhelm Malmberg kertoi, että Henrik olisi alun perin päätynyt Pyhäjoen kirkkoherranpappilaan kerjuumatkallaan. Hänen nimittäin täytyi vanhempiensa varattomuuden tähden elättää itsensä kerjuulla.[7] Tästä puolesta Hannes Mustakallio ei Henrikin elämäkerrassa kerro mitään.

Alceniuksen antaman yksityisopetuksen ansiosta Henrik pääsi joka tapauksessa elokuussa 1825 – siis 14-vuotiaana - Oulun triviaalikoulun ensimmäiselle luokalle. Hänen onnensa oli, että koulu oli Oulun palon jälkeen sijoitettu tilapäisesti Raaheen. Koulun matrikkelissa pyhäjokinen talonpojan poika esiintyy nimellä Henrik Svartzberg.[8] Sukunimi alkoi siis tavallisella s-kirjaimella, joka muuttui myöhemmin saksalaisittain sch:ksi. Kun koulu palasi 1827 Ouluun, Henrik siirtyi sinne mutta keskeytti monien tovereidensa tavoin opiskelunsa vuoden 1830 tienoilla. Tämän jälkeen hän sai edelleen yksityisopetusta Alceniukselta, josta tällä välin oli tullut Kalajoen kappalainen.[9]

Aleksanterin-yliopistossa ja opiskelijaelämässä

Henrikin oli koulunkäyntinsä keskeyttämisestä huolimatta edelleen mahdollista pyrkiä opintielle eli Helsinkiin siirrettyyn Aleksanterin-yliopistoon, josta hän luonnollisesti ajatteli teologista tiedekuntaa. Henrik halusi siis valmistua papiksi.[10] Hän sai yliopisto-opintoihin oikeuttavan todistuksen yliopiston amanuenssina ja dosenttina toimineelta tulevalta kansallisrunoilijalta J. L. Runebergilta. Henrik Schwartzberg suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä toukokuussa 1832, jolloin hän oli juuri täyttänyt 21 vuotta. Yliopiston matrikkelissa herättää huomiota, että hänen isänsä ammatiksi merkittiin torppari, ei talonpoika.[11]

Henrik Schwartzberg liittyi Pohjalaiseen osakuntaan ja sen kuoroon, olihan hänellä hyvä lauluääni. Hän viihtyi hyvin ylioppilastoveriensa parissa, mikä aluksi viivästytti hänen opintojensa etenemistä. Hengellisen Kuukauslehden kirjoittaja totesi saman asian ilmeisesti hänen lähimmän opiskelutoverinsa antamien tietojen pohjalta: hän ”takertui liiallisesti laulajana ja hupaisena toverina ylioppilaselämään”. Sitä vastoin Henrik Schwartzbergin ei tiedetä olleen kosketuksissa niin sanotun yliopistopietismin kanssa.[12] Koko Pohjalainen osakunta eli suurta henkisen nousun aikaa 1830-luvun alkupuoliskolla, jolloin perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevala ilmestyi.[13]

Opintonsa Henrik Schwartzberg rahoitti toimimalla ajan tavan mukaan kotiopettajana ja ottamalla lainaa vanhalta tukijaltaan Alceniukselta. Hän suoritti vaaditut teologiset tutkinnot, jotka eivät vaatineet erityisiä ponnisteluja, kolmessa vuodessa kevääseen 1835 mennessä. Kun Schwartzberg oli lähtöisin arkkihiippakunnan alueelta, hän suoritti pappistutkinnon Turun tuomiokapitulissa vaatimattomin eli approbatur-arvosanoin. Papiksi Schwartzberg vihittiin Turun tuomiokirkossa kesäkuussa 1835 ja määrättiin armovuoden saarnaajaksi Oulun läänin Pyhäjärvelle.[14]

”Suruttomasta” apupapista Jonas Laguksen ja Ukko-Paavon kannattajaksi

Henrik Schwartzberg toimi uransa alkuvaiheessa vuodesta 1835 lähtien ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Sievissä, Rautiossa, Perhossa ja uudestaan Pyhäjärvellä. Pyhäjärvi oli Pyhäjoen emäseurakuntaan eli hänen alkuperäiseen kotiseurakuntaansa kuulunut kappeli. Tätä tuomiokapitulin ”heittopussin” kautta kesti hieman runsaat toistakymmentä vuotta.[15]

Urakiertonsa alussa Henrik Schwartzberg oli vähävarainen, velkainen apulaispappi. Hannes Mustakallion mukaan hänellä oli hyviä ulkoisia edellytyksiä hoitaa virkaansa: kantava puheääni, hyvä ja tarkka laulukorva, vapaa käytös, helppous lähestyä ihmisiä ja säädyn muutoksesta kohonnut itsetunto. Hänen luonteenpiirteisiinsä kuului kuitenkin myös tulisuus. Toisinaan hän käyttäytyi tavalla, jota aikalaiset pitivät karkeana.[16]

Pyhäjärvellä, Keski-Pohjanmaan ja Savon rajamailla, nuori pappi joutui kosketuksiin herännäisyyden kanssa. Juuri Pyhäjärvellä herännäisyyden savolainen ja pohjalainen haara kohtasivat toisensa 1830-luvun puolivälissä. Heränneiden näkökulmasta Henrik Schwartzberg oli alkuvaiheessa vielä ”suruton pappi”, jolla ei ollut omakohtaisesti sisäistettyä uskonvakaumusta. Pyhäjärvellä ollessaan hän kuitenkin liittyi heränneihin, joiden rakastava huolenpito teki häneen vaikutuksen. Taustalla oli myös apupapin viranhoidossaan ja henkilökohtaisessa elämässään kokemia kriisejä.[17]

Pyhäjärvellä ensimmäistä kertaa toimiessaan Schwartzberg tutustui Keski-Pohjanmaan herännäisyyden keskeisimpään mieheen, Ylivieskan kappalaiseen Jonas Lagukseen sekä heränneiden maallikkojohtajaan Paavo Ruotsalaiseen. Schwartzberg oli kuunnellut Ruotsalaisen puheita Kiuruvedellä ja mieltynyt niiden raitishenkisyyteen, raamatullisuuteen ja psykologiseen syvyyteen, niin kuin Hannes Mustakallio kuvaa. Schwartzberg oli läsnä kahden maakunnan – Savon ja Pohjanmaan – heränneiden niin sanotussa kädenlyönnissä, kun Ukko-Paavo ja Lagus kohtasivat Pyhäjärven heränneiden majapaikassa, kirkonkylän seuratuvassa vuonna 1836.[18]

Valtaistuimen ja alttarin liiton aikakaudella herännäisyyden aiheuttama liikehdintä saatettiin kokea hallitusvallan taholla arveluttavaksi ilmiöksi. Läänien kuvernöörit joutuivat antamaan selontekoja herännäisyyden leviämisestä ja tarkoitusperistä alueillaan. Oulun läänin kuvernööri mainitsi maaliskuussa 1838 kenraalikuvernöörille lähettämässään raportissa ”lahkolaisten” johtajiksi Jonas Laguksen ja Nils Gustaf Malmbergin ohella muiden muassa Henrik Schwartzbergin.[19]

Heränneitä vastaan nostettiin prokuraattorin käskystä oikeusjuttuja, joista kuuluisimmat olivat 1838 – 1839 käydyt Kalajoen käräjät. Schwartzberg esiintyi näillä käräjillä syytettyjen todistajana. Hän esitti, miten herännäisyys oli vaikuttanut tapojen paranemiseen, talouden nousuun ja ennen muuta hengellisen elämän elpymiseen. Hänen käräjiltä kirjoittamaansa kirjettä hallitsi luottamus Jumalan johdatukseen.[20]

Kalajoen käräjien jälkeen Oulun läänin kuvernööri ahdisteli Sievissä apupappina toiminutta Schwartzbergia erään tarkastuksen yhteydessä ohi kirkollisten esimiesten. Herännäispapit kirjoittivat huolestuneina, että kuvernööri oli uhannut häntä karkotuksella, jopa vankeudella.[21]

Kalajoen käräjien loppuaikaan kuului kihlautuminen Laura Katarina Stenbäckin kanssa ja tammikuussa 1839 Vöyrin pappilassa vietetyt häät, joita kuvattiin suuriksi ”pietistihäiksi” ja joihin osallistui säätyläisiä ja talollisia Pohjanmaalta, Savosta ja Helsingistä. Kutsun olivat saaneet niin Paavo Ruotsalainen kuin Sortavalan kappalainen, herätysjohtaja Henrik Renqvist, jotka eivät kuitenkaan päässeet tulemaan paikalle. Ensimmäinen lapsi Gustaf syntyi jo saman vuoden joulukuussa Sievissä. Seuraavat kahdeksan lasta syntyivät vuoden tai kahden välein, nuorin eli Jooseppi kolme vuotta edellisen eli Hannan jälkeen.[22]

Vuodesta 1842 alkanutta Henrik Schwartzbergin toista apupappikautta Pyhäjärvellä tuli leimaamaan ennen muuta esimies- ja ystäväsuhde herännäisjohtaja Jonas Lagukseen, josta tuli 1845 seurakunnan kappalainen. Lagus nimitti apulaistaan ”uskolliseksi edelläkävijäkseen”. Schwartzberg liittyi myös herännäisyyden teologisissa ja valtapoliittisissa asetelmissa Laguksen edustamaan ryhmään, laguslaisiin eli toistupalaisuuteen. Sen vastapuolena oli Keski-Pohjanmaalla syntynyt niskaslaisuus, jonka talonpoikaisena nimihahmona oli Wilhelm Niskanen.[23] Schwartzberg tuli tunnetuksi yhtenä Wilhelm Niskasen ankarimmista arvostelijoista. Hän moitti Niskasta ulkonaisesta komeilusta ja kestityksen vaatimuksesta sekä siitä, että tämä kiinnitti heränneet itseensä eikä Kristukseen.[24] Hannes Mustakallion kirjoittama elämäkerta on osaltaan laguslaisuuden puolustusta. Samoin hän Vartijaan 1939 kirjoittamassaan artikkelissa ilmoitti käsittelevänsä herännäisyyden sisäistä hajaannusta – tupajakoa - nimenomaisesti toistupalaisuuden näkökulmasta.[25]

Säräisniemen kappalainen ja herännäisyyden puolustaja

Henrik Schwartzbergin elämän viimeisen vaiheen muodosti toimiminen vakinaisessa virassa jälleen uudessa seurakunnassa. Hän oli yrittänyt turvata jatkuvasti kasvavan perheensä toimeentulon hakemalla tuottoisampia virkoja. Schwartzberg ja hänen kilpahakijansa antoivat vaalinäytteen Säräisniemen kappalaisen virkaan maaliskuussa 1846, jolloin myös itse vaali toimitettiin. Schwartzberg saavutti vaalissa seurakuntalaisten yksimielisen kannatuksen, sai huhtikuussa valtakirjan virkaan, mutta astui siihen vasta vappuna 1848. Edessä oli siis ero Pyhäjärveltä ja muutto Säräisniemelle.

Säräisniemi oli kappeliseurakunta, joka kuului Paltamon emäseurakuntaan. Kappeli itsenäistyi vuonna 1864, mutta ero toteutui käytännössä vasta 1883. Säräisniemellä, Oulujärven rannoilla oli 1800-luvun puolivälissä noin 2 300 asukasta. Seurakuntaan kuului suurin osa Oulujärveä. Huomattava osa maa-alueesta oli nevoja, joista laajin oli Pelsonsuo – se alkoi muutaman kilometrin päässä pappilasta. Kesällä kappalaisen oli tehtävä pitkiä soutumatkoja ja käveltävä pitkospuita pitkin nevojen yli. Nykyaikaisia maanteitä ja laivareittejä ei luonnollisesti ollut. Pappilasta oli matkaa kirkolle noin kaksi kilometriä ja emäkirkolle viisi ja puoli peninkulmaa.[26]

Henrik Schwartzberg asetettiin virkaansa heinäkuun 9. päivänä 1848, mikä kokosi heränneitä pappeja yhteen Kainuusta, Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalta sekä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta saakka. Virkaan asettamisen toimitti Paltamon kirkkoherra Karl Aejmelaeus. Kohta juhlapäivän jälkeen uutta kappalaista tervehtimään tuli yllättäen myös entinen esimies Jonas Lagus Pyhäjärveltä. Kaikkiaan virkaanasettajaisjuhlat kestivät viikon päivät.[27]

Säräisniemen kappalainen liikkui ahkerasti pitäjällä toimittamassa kasteita ja vihkimässä pariskuntia, pitämässä kinkereitä ja seuroja sekä tapaamassa sairaita. Schwartzberg organisoi pitäjän köyhäinhoitoa, jonka alalla oli erityisesti vuosina 1856 – 1857 sattuneiden katovuosien vuoksi paljon tehtävää.

Seuroja oli joka sunnuntai pappilassa tai pitäjällä. Jonas Lagusta kannattaneiden herännäispappien seurakuntatyöhön kuuluivat kahdenkeskiset ja ryhmäkeskustelut. Kristillinen rakkaus ei ollut todellista, ellei siihen tarvittaessa kuulunut myös neuvomista ja nuhtelua. Jo Pyhäjärvellä, edellisessä seurakunnassaan, Henrik Schwartzberg oli tullut tunnetuksi halustaan kiertää ahkerasti seurakuntalaisten parissa.[28]

Herännäisyyden historiankirjoittaja Mauno Rosendal kuvaa Schwartzbergin aikaa Säräisniemellä liikkeen ”malmbergilaisen” valtauoman näkökulmasta:

Schwartzberg - - teki Säräisniemellä uskollisesti työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan [Etelä-Pohjanmaan] ja Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta. Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja heränneet pukeutuivat körttipukuun.[29]

Uuden kappalaisen ahkeruudesta huolimatta herännäisyys pysyi Säräisniemellä vähemmistön liikkeenä. Seurakunta kuului niin sanotun laguslaisuuden eli Jonas Laguksen kannattajien valtapiiriin, joka käsitti Kainuun sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan.[30]

Schwartzberg herätti suoraselkäisyydellään laajaa huomiota, kun hän puolusti arkkipiispa Edvard Bergenheimille heränneiden toimintaa vuonna 1850 toimitetussa piispantarkastuksessa. Arkkipiispan ja seudun pappien keskusteluissa käsiteltiin muun muassa yksityisten hartaustilaisuuksien eli seurojen pitoa, jonka voimassa oleva konventikkeliplakaatti kielsi, körttipuvun käyttämistä sekä heränneiden, erityisesti pappien matkustelua seurakunnasta toiseen.

Arkkipiispa arvosteli sitä, että papit ja heränneet eli pietistit olivat tehneet matkoja Paavo Ruotsalaisen – ”kahden hiippakunnan piispan” - luokse Nilsiään. Ukko-Paavoa Bergenheim piti paitsi ”rutivanhana” myös ”tunnettuna juomarina”. Schwartzberg joutui yksityisessä keskustelussa arkkipiispan kanssa tekemään selkoa, miksi hän oli halunnut tavata Paavo Ruotsalaista. Schwartzberg kertoi, ettei hän ollut matkustanut Nilsiän Aholansaareen saakka, vaan oli tavannut Ukko-Paavon Pyhäjärvellä, kun tämä oli ollut matkalla Kalajoen käräjille. Schwartzberg kertoi havainneensa, että Paavolla oli ”harvinaisen puhdas käsitys vanhurskauttamisen opissa”. Siksi hän oli kysynyt tältä neuvoja omantunnonvaikeuksissaan.[31]

Vuosien 1856 – 1857 katovuosina valtio järjesti hätäaputöitä Pelsonsuon kuivattamiseksi. Ne toivat Säräisniemelle lähiseudulta heikkokuntoista väkeä mutta myös kulkutauteja, jotka olivat pahimmillaan syksyllä 1857. Tauti iski myös pappilan väen kimppuun. ”Täällä melkein kaikki makaavat sairaina ja monet kuolevat”, Henrik kuvasi viimeiseksi jääneessä kirjeessään tilannetta pojalleen Johannekselle.

Kappalaisen itsensä täytyi olla yötä päivää sairaiden ripitysmatkoilla. Seurauksena oli, että hän itsekin sai punatautitartunnan, joka runsaassa viikossa johti hänen kuolemaansa. Henrik Schwartzberg kuoli Säräisniemellä 18. marraskuuta 1857 yhdeksän vuotta säräisniemeläisiä palveltuaan ja vain 46 vuoden ikäisenä.

Poisnukkunutta jäivät suremaan Laura ja yhdeksän lasta, joista vanhin täytti kohta 18 vuotta ja nuorin eli Jooseppi oli isän kuolinpäivänä neljän kuukauden ikäinen. Hautajaiset pidettiin kuukauden kuluttua, joulukuun 16. päivänä 1857.

Laura Schwartzberg ilmaisi tunteensa miehensä kuoleman jälkeen toteamalla: ”En tarvinne sanoakaan, että elämä on minulle sietämätön taakka. Mutta Herra auttakoon minua viheliäistä.” Kuitenkin hän myöhemmin kirjoitti Jaakko-poikansa morsiamelle Emmi Gummerukselle: ”Kunpa te tulisitte yhtä onnellisiksi kuin minä olin, ja minä toivon ja rukoilen Jumalaa, että Jaakko tulisi isänsä kaltaiseksi, silloin sinä tulet varmasti onnelliseksi, sillä ne 19 vuotta, jotka me olimme yhdessä, kuluivat minulta niin onnellisesti ja nopeasti, että niiden muisto on kuin suloinen uni.”[32]

Henrik Schwartzbergin muisto jäi kauan elämään Säräisniemellä, mistä olivat osoituksena monet hänestä käytetyt lisänimet. Toisaalta häntä muisteltiin voimakkaana saarnamiehenä ”Varsperina”, jota tultiin kuulemaan kaukaa naapuriseurakunnistakin. Toisaalta hän oli kansaa lähelle tuleva pappi ”Rouhe-Heikki” ja ”Kessu-Pekka”, joka ajan tavan mukaan itse viljeli tupakkansa.[33]

Se, miten leskiäiti heränneiden ystäviensä tuella huolehti jäljellä olevista yhdeksästä lapsesta – yksi tytär (Laura) oli kuollut Säräisniemellä – on oma tarinansa. Lasten kouluttaminen 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen edellytti poikkeuksellisia ponnisteluja. Kuitenkin viisi Henrikin ja Lauran poikaa valmistui papiksi, yksi (Kusti) kanttoriksi ja yksi (Kalle) toimi asemapäällikkönä. Tyttäristä yksi (Hanna) valmistui sitä paitsi kansakoulunopettajaksi, mikä oli 1800-luvun lopulla suhteellisen harvinaista.[34]

Lasten kouluttaminen oli alkanut, kun Henrik-isä oli vuonna 1850 vienyt vanhimmat poikansa Kajaanin ala-alkeiskouluun, jota he kävivät kolme vuotta. Lars-pojan isä aikoi lähettää käytännölliselle alalle eli nahkurin oppiin, mutta pani hänetkin kouluun ensin Kajaaniin ja sitten Ouluun, missä Heikku jo opiskeli. Kysymyksessä lasten kouluttamisesta Lauran ja Henrikin toiveet kävivät jossakin määrin toisiaan vastaan isän edustaessa käytännöllisempää ajattelutapaa. Äiti-Laura taas edusti sekä isänsä että äitinsä eli Gummerusten kautta vanhaa pappis- ja sivistyneistösukua. Henrik piti alkuperäisen päätöksensä vanhimman pojan eli Kustin suhteen, joka kouluttautui yksityisesti lukkariksi. Johannes puolestaan oli isän kuollessa Vaasan yläalkeiskoulussa.[35]

Kansanomaisen herännäispapin perikuva

Herännäisyyden historiankirjoituksessa Henrik Schwartzbergista on piirretty kuva erityisen kansanomaisena pappina. Tämä on ymmärrettävää, jos oletetaan, että hän oli torpparin poika ja siten yhteiskunnalliselta lähdöltään kaikkein alhaisin Oulujokilaaksossa isonvihan jälkeen 1860-luvulle palvelleista papeista.[36] Mauno Rosendalin mukaan kansa lähestyi Schwartzbergia alusta lähtien ”vapaasti ja luottamuksella”, vaikka hän oli ”hyvin kiivas luonteeltaan”. Harva herännäispapeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän, Rosendal toteaa. Herännäisyyden historiankirjoittaja lienee hyödyntänyt Hengellisen Kuukauslehden elämäkertakirjoitusta, jonka mukaan Henrik kohteli kansaa muiden herännäispappien tavoin vertaisenaan:

Hän oli itse kansan lapsi, suuressa puutteessa kasvanut ja tunsi omasta kokemuksestaan kansan surut ja ilot. Veljen tapasi hänessä jokainen ahdistettu, jolle aina oli vierasvarainen kotinsa avoinna. Kansa kertoo ihmetellen hänestä ja joistakuista muista herännäisyyden papeista kuinka he herruutensa unhottaen seurapaikoissa makasivat yönsä tuvan lattialla puhellen hengellisistä kokemuksistaan ihmisille enimmät osat öistäkin.[37]

Hengellisen Kuukauslehden mukaan Schwartzbergia ei monikaan voinut ”äkkipäätä” erottaa talonpojasta; hän kohteli kansaa vertaisenaan. Vaikka Schwartzberg oli erkaantunut herännäisyyden valtauomasta, hän kelpasi palvelemaan sitä ihanteellista kuvaa, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa piirrettiin heränneen kansan palvelijoista. Puhuttiinhan herännäisyyden piirissä mielellään ”samoilla oljilla makaamisesta”, siitä että papit jäivät seurojen jälkeen viettämään yön tuvassa samalla seuravieraiden kanssa keskustellen.[38]

Schwartzbergia liittivät kansaan myös vapaa-ajan harrastukset. Hän teki mielellään puusepän, sepän ja piirtäjän töitä. Hän jatkoi myös musiikkiharrastuksiaan soittamalla itsekin pianoa, kanteletta ja huilua.[39]

Schwartzbergia on luonnehdittu hyväksi, vaikkakin hieman omituiseksi saarnamieheksi. Hän saarnasi vapaasti: alkoi matalalla äänellä harvasanaisesti ja kiihdytti esitystään vähitellen. Kun ääni kohosi korkeimmilleen ja saarna kiihtyi sanatulvaksi, Schwartzberg katkaisi sen äkkiä ja alkoi taas matalalla äänellä, kuten Hengellisessä Kuukauslehdessä kerrottiin.[40]

Kun Wilhelm Malmberg alkoi vuonna 1888 julkaista Hengellistä Kuukauslehteä, josta tuli uudistuvan herännäisyyden äänenkannattaja, Henrik Schwartzberg oli ensimmäinen herännäisvaikuttaja, josta hän julkaisi elämäkertaesittelyn, jopa ennen Paavo Ruotsalaista. Syynä oli, niin kuin Juha Seppo toteaa, että Schwartzberg oli ollut kansan erityisesti suosima herännäispappi liikkeen voimakaudella 1840-luvulla.[41] Malmberg saattoi myös vetää toistupalaisia pappeja lehtensä lukijoiksi.

Hannes Mustakallio päättää elämäkertansa isovanhemmistaan Henrik ja Laura Schwartzbergista seuraaviin sanoihin:

Heidän elämänsä ei kulkenut ulkonaisesti huomattaviin asemiin yhteiskunnassa. Heitä voi hyvällä syyllä nimittää herännäisyyden rivimiehiksi. Heidän elämäänsä hallitsi uskon kilvoitus, itseään kieltävä toiminta ympäristön hyväksi ja vastuun kantaminen heille uskotuista tehtävistä. Nämä ”pyhiinvaeltajat” ovat päässeet päämäärään.[42]

 

 

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

 

Painetut lähteet

Dahl, Alexander

1926   Kort historik över Uleåborgs pedagogi och dess efterföljare trivialskolan, högre elementarskolan, elementarläroverket och lyceet i Uleåborg, förteckning över dessa skolors lärare 1610 – 1910 och förteckning över nämnda skolors elever åren 1801 – 1911 samt biografiska uppgifter om dem. Tammerfors.

Paulaharju, Jenny

1966   Äitini suvun tarina. Porvoo.

SKHS vuosik.

1934            Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 24 (1934). Helsinki 1936.

 

Aikakauslehdet

Hengellinen Kuukauslehti 1888, 1998

 

Elektroniset lähteet

Ylioppilasmatrikkeli

1640 – 1852 Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Henrik Schwartzberg. Verkkojulkaisu 2005 <http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=14947>. Luettu 26.9.2012.

Kirjallisuus

Autio, Veli-Matti

2005   Mustakallio – Schwartzberg (1700 - ), suku. – Suomen kansallisbiografia 6. Studia Biographica 3: 6. Hämeenlinna.

Fredrik Gabriel Hedberg

2011   Fredrik Gabriel Hedberg 1811 – 2011. Juhlakirja. Toim. Reijo Arkkila & Teemu Kakkuri. Vaasa.

Hautala, Kustaa

1975   Oulun kaupungin historia III. 1809 – 1856. Oulu.

Helanen, Vilho

1937   Pohjalainen osakunta vv. 1828 – 1852. 1, vv. 1828 – 1837. Porvoo.

Huhta, Ilkka

2005   Lagus, Jonas (1798 – 1857). – Suomen kansallisbiografia 5. Studia Biographica 3: 5. Hämeenlinna.

Hyyryläinen, Toivo

1979   Kirkolliset herätysliikkeet Säräisniemi – Vaalassa vuosina 1870 – 1970. – Säräisniemen kirkko ja seurakunta. Säräisniemen kirkon 200-vuotisjuhlajulkaisu. Kajaani.

Koskenniemi, Lauri

2012   Fredrik Gabriel Hedberg (1811 – 1899). – Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykypäivään. Studia Biographica 10. Porvoo.

Krook, Tor

1947   Jonas Lagus. En österbottnisk väckelsehövding. SKHS toim. XLIX. Vasa.

Luther, Georg

2003   Alcenius, Elias Robert (1796 – 1875). - Suomen kansallisbiografia 1. Studia Biographica 3: 1. Hämeenlinna.

Matinolli, Eero

1969   Suur-Pyhäjoen historia uuden ajan murroksesta 1860-luvulle. – Suur-Pyhäjoen historia vanhimmista ajoista 1860-luvulle. Kokkola.

Murtorinne, Eino

2012   Lars Stenbäck (1811 – 1870). – Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykypäivään. Studia Biographica 10. Porvoo.

Mustakallio, Hannes

1939 a Arkkipiispa ahdistelee heränneitä. – Vartija.

1939 b Näkökohtia herännäisyyden jakaantumisesta. – Vartija.

1958            Henrik ja Laura Schwartzberg. Elämänkuvaus. Vammala.

1965            Joos Mustakallio. Lehtori ja lähetysjohtaja. Vammala.

Mustakallio, Hannu

2006   Schwartzberg, Johannes (1846 – 1915). – Suomen kansallisbiografia 8. Studia Biographica 3: 8. Hämeenlinna.

2009   Pohjoinen hiippakunta. Kuopion – Oulun hiippakunnan historia 1850 – 1939. Hämeenlinna.

Osmonsalo, Erkki

1939   Hallituksen politiikka herännäisliikkeitä kohtaan Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aikana. – Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta. Asiakirjoja ja tutkimuksia. Neljäs nidos. SKHS toim. XII, 4. Helsinki.

Remes, Viljo

1995   Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Jyväskylä.

Rosendal, M.

1902 – 1915                    Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla. I –IV. Oulu.

Saarilahti, Toivo

2012   Jooseppi Mustakallio (1857 – 1923). – Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykypäivään. Studia Biographica 10. Porvoo.

Seppo, Juha

1988   Kirkollinen ja kansantajuinen. Wilhelmi Malmivaaran (Malmbergin) kausi 1888 – 1908. – Hengellinen Kuukauslehti 1888 – 1988. Juhlakirja. Jyväskylä.

Siltala, Juha

1992   Suomalainen ahdistus. Keuruu.

Suokunnas, Seppo

2011   Evankelisen liikkeen isä F. G. Hedberg 1811 – 1893. Vaasa.

Talonen, Jouko

2012   Juhani Raattamaa (1811 – 1899). – Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykypäivään. Studia Biographica 10. Porvoo.

Tiensuu, Kyllikki

1985   Edvard Bergenheim. Toiminta koulumiehenä ja arkkipiispana vuoteen 1863. SKHS toim. 133. Diss. Helsinki. Valkeakoski.

Tulkku, Jorma

1998   Pyhäjärven herätys ja Siionin sävelmät. – Hengellinen Kuukauslehti 4/1998.

2008   Pyhäkkäät kuninkaitten ja keisareitten aikana. Pyhäjärven seurakunnan historia 1552 – 1917. Jyväskylä.

Vahtola, Jouko

1991   Oulujokilaakson historia keskiajalta 1860-luvulle. – Oulujokilaakson historia. Kivikaudelta vuoteen 1865. Oulu.

Vapaavuori, Hannu

1998   Keskipohjalaiset hengellisten kansantoisintojen tallentajina. – Lohtajan kirkkomusiikkijuhlat 20 vuotta. Toim. Kaija Aromaa & Mikko Himanka & Tarja Luikku. Kokkola.

Ylikangas, Heikki

1979   Körttiläiset tuomiolla. Keuruu.

 

[1] Fredrik Gabriel Hedberg 2011; Suokunnas 2011; Koskenniemi 2012, 213 - 215; Murtorinne 2012, 219 – 220; Talonen 2012, 216 – 218.

[2] SKHS vuosik. 1934, 187.

[3] Hannes Mustakallio 1965; Saarilahti 2012, 257 – 259.

[4] Hannes Mustakallio 1958.

[5] Hannes Mustakallio 1958, 9 12, 53; 1965, (170); Autio 2005, 771. Jaakko Heikinpojan ammattiasemasta Matinolli 1969, 526.

[6] Hannes Mustakallio 1958, 13. Alceniuksesta Luther 2003, 210 – 211.

[7] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 69 - 72 (Elämäkertomuksia herännäisyyden alalta); Seppo 1988, 18. Henrik Schwartzbergin lapsuutta koskevat tiedot olivat ilmeisesti peräisin hänen koulutoveriltaan ja ystävältään K. J. Engelbergiltä (1812 - 1894), josta myös tuli herännäispappi. Hannes Mustakallio 1958, 15, 21, 96.

[8] Dahl 1926 nro 1433; Hannes Mustakallio 1958, 13 – 14. Triviaalikoulun siirrosta Raaheen Hautala 1975, 377 – 378.

[9] Hannes Mustakallio 1958, 14 – 15.

[10] Hannes Mustakallio 1958, 16.

[11] Ylioppilasmatrikkeli 1640 – 1852 nro 14947; Hannes Mustakallio 1958, 16 – 17; Autio 2005, 771.

[12] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 70; Hannes Mustakallio 1958, 16 – 21. Ks. myös viite 7. Yliopistopietismistä Remes 1995, 145 – 152.

[13] Helanen 1937; Hannes Mustakallio 1958, 19 – 20.

[14] Hannes Mustakallio 1958, 21 – 23.

[15] Hannes Mustakallio 1958, 24, 28 – 29, 57 – 67, 72 – 80.

[16] Hannes Mustakallio 1958, 29 – 31, 53, 56, 70 – 71, 73. Schwartzbergista pappina Pyhäjärvellä myös Tulkku 2008 , 89 – 90.

[17] Rosendal 1902 – 1915 II, 360 – 361; Krook 1947, 192; Hannes Mustakallio 1958, 25 – 31; Tulkku 2008, 358 – 359 .

[18] Hannes Mustakallio 1958, 31 – 36; Remes 1995, 135; Tulkku 2008, 353 – 356, 361, 368 – 371. Laguksesta Krook 1947; Huhta 2005, 672 – 673.

[19] Osmonsalo 1939, 85 - 87; Hannes Mustakallio 1958, 36 – 39.

[20]  Hannes Mustakallio 1958, 38 – 39; Ylikangas 1979, 42 - 53; Remes 1995, 139 – 145.

[21] Hannes Mustakallio 1958, 38 – 39, 60 – 62.

[22] Krook 1947, 113; Hannes Mustakallio 1958, 40 – 44, 54 – 55, 57 – 59, 111 – 112, 156 – 157; Paulaharju 1966, 160 – 162; Autio 2005, 771.

[23] Hannes Mustakallio 1958, 27, 72, 78 – 79, 85 – 86, 92 – 95, 135; Remes 1995, 327 – 345; Tulkku 2008, 383 – 385. Pyhäjärvellä Schwartzberg kokosi virkatoimiensa ohessa hengellisiä kansansävelmiä. Tulkku 1998, 130 – 131; Vapaavuori 1998, 37 – 38.

[24] Rosendal 1902 – 1915 III, 340 – 341, 346 – 347, 360, 376, 465; Siltala 1992, 350.

[25] Hannes Mustakallio 1939 b, 80 – 81.

[26] Hannes Mustakallio 1958, 96 – 101; Hyyryläinen 1979, 60; Hannu Mustakallio 2009, 302 (nro 31).

[27] Hannes Mustakallio 1958, 122 – 124.

[28] Hannes Mustakallio 1958, 78 – 79, 124 – 127.

[29] Rosendal 1902 – 1915 III, 376 – 377; Hannes Mustakallio 1958, 128.

[30] Hannes Mustakallio 1939 b, 84; 1958, 93, 128 – 129.

[31] Hannes Mustakallio 1939 a, 44 – 47; 1958, 34, 132 – 134. Bergenheimin tarkastustoiminnasta Tiensuu 1985, 206 – 208.

[32] Hannes Mustakallio 1958, 124, 136 – 139.

[33] Hannes Mustakallio 1958, 105, 138; Hyyryläinen 1979, 63.

[34] Hannes Mustakallio 1958, 140  - 143.

[35] Hannes Mustakallio 1958, 116  - 119; Autio 2005, 771; Hannu Mustakallio 2006, 787. Ks. myös Dahl nrot 1276 – 1278.

[36] Vahtola 1991, 487 - 488.

[37] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 72; Rosendal 1902 – 1915 II, 362.

[38] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 71.

[39] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 71; Hannes Mustakallio 1958, 71, 73 – 74, 98, 108 – 110.

[40] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 72; Rosendal 1902 – 1915 II, 470; Hannes Mustakallio 1958, 80 – 84; Siltala 1992, 60.

[41] Hengellinen Kuukauslehti 1888, 69 – 72; Seppo 1988, 19.

[42] Hannes Mustakallio 1958, (145).

.