.

Henrik Schwartzbergin elämä 1811 – 1857

Pyhäjokelaiselle kruununtorpparille, myöhemmälle talolliselle Jaakko Heikinpoika Mustakalliolle, joka oli syntynyt vuonna 1782, ja hänen puolisolleen, Limingasta lähtöisin olleelle Valpuri Jaakontytär Pietilälle syntyi kolme lasta: kaksi poikaa ja yksi tytär. Ensimmäinen lapsi oli 1803 syntynyt Jaakko, jonka sukunimeksi tuli sittemmin Grekula. Toinen oli 1807 syntynyt ja silloin myös kuollut Liisa. Kolmas lapsi oli Henrik eli Heikki, joka syntyi Suomen sodan jälkeen toukokuun 7. päivänä 1811. ”Maa ja kansa oli sodan ja nälän nääntymyksen jälkeen alkamassa uutta elämää”, Hannes Mustakallio maalailee elämäkerrassa. Hänen mukaansa Henrikillä oli äidin perintönä varsin vilkas ja kiivas luonne, mutta samalla myös nopea käsityskyky ja hyvä muisti. Henrikin mieliharrastus oli alusta lähtien lukeminen.

Henrik otettiin kohta rengiksi Pyhäjoen kirkkoherran pappilaan. Kirkkoherran apulainen Elias Robert Alcenius, myöhempi suomalaisen sukututkimuksen uranuurtaja, kiinnitti huomion renkipoikaan ja rupesi opettamaan tälle alkeiskoulun aineita. Hengellisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa vuonna 1888 ilmeisesti lehden toimittaja herännäisjohtaja Wilhelm Malmberg kertoo, että Henrik olisi alun perin päätynyt Pyhäjoen kirkkoherranpappilaan kerjuumatkallaan. Hänen nimittäin täytyi vanhempiensa varattomuuden tähden elättää itsensä kerjuulla. Tästä puolesta Hannes Mustakallio ei Henrikin elämakerrassa kerro mitään.

 Alceniuksen antaman yksityisopetuksen ansiosta Henrik pääsi joka tapauksessa elokuussa 1825 – siis 14-vuotiaana - Oulun triviaalikoulun ensimmäiselle luokalle. Hänen onnensa oli se, että koulu oli Oulun palon jälkeen sijoitettu tilapäisesti Raaheen. Koulun matrikkelissa pyhäjokinen talonpojan poika esiintyy nimellä Henrik Svartzberg. Sukunimi alkoi siis tavallisella s-kirjaimella, mikä muuttui myöhemmin saksalaisittain sch:ksi. Kun koulu palasi 1827 Ouluun, Henrik siirtyi sinne mutta keskeytti monien tovereidensa tavoin opiskelunsa vuoden 1830 tienoilla. Tämän jälkeen hän sai edelleen yksityisopetusta Alceniukselta, josta tällä välin oli tullut Kalajoen kappalainen.

Henrikin oli koulunkäyntinsä keskeyttämisestä huolimatta edelleen mahdollista pyrkiä opintielle eli Helsinkiin siirrettyyn Aleksanterin-yliopistoon, josta hän luonnollisesti ajatteli teologista tiedekuntaa. Henrik halusi siis valmistua papiksi. Hän sai yliopisto-opintoihin oikeuttavan todistuksen yliopiston amanuenssina ja dosenttina toimineelta tulevalta kansallisrunoilijalta J. L. Runebergilta. Henrik suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä toukokuussa 1832, jolloin hän oli juuri täyttänyt  21 vuotta. Yliopiston matrikkelissa herättää huomiota, että hänen isänsä ammatiksi merkittiin torppari, ei talonpoika.

Henrik liittyi Pohjalaiseen osakuntaan ja sen kuoroon, olihan hänellä hyvä lauluääni. Hän viihtyi hyvin ylioppilastoveriensa parissa, mikä aluksi viivästytti hänen opintojensa etenemistä. Hengellisen Kuukauslehden kirjoittaja toteaa saman asian: hän ”takertui liiallisesti laulajana ja hupaisena toverina ylioppilaselämään”. Sitä vastoin Henrikin ei tiedetä olleen kosketuksissa niin sanotun ylioppilasherännäisyyden kanssa. Koko Pohjalainen osakunta eli suurta henkisen nousun aikaa 1830-luvun alkupuoliskolla, jolloin perustettiin Suomalaisen kirjallisuuden Seura ja Kalevala ilmestyi.

Opintonsa Henrik rahoitti toimimalla ajan tavan mukaan kotiopettajana ja ottamalla lainaa vanhalta tukijaltaan Alceniukselta. Henrik suoritti vaaditut teologiset tutkinnot, jotka eivät vaatineet erityisiä ponnisteluja, kolmessa vuodessa kevääseen 1835 mennessä. Kun hän oli lähtöisin Turun arkkihiippakunnan alueelta, hän suoritti pappistutkinnon Turun tuomiokapitulissa vaatimattomin eli approbatur-arvosanoin. Papiksi Henrik vihittiin Turun tuomiokirkossa kesäkuussa 1835 ja määrättiin armovuoden saarnaajaksi Oulun läänin Pyhäjärvelle.

Henrik Schwartzberg toimi uransa alkuvaiheissa vuodesta 1835 lähtien ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Sievissä, Rautiossa, Perhossa ja uudestaan Pyhäjärvellä. Pyhäjärvi oli Pyhäjoen emäseurakuntaan eli Henrikin alkuperäiseen kotiseurakuntaan kuulunut kappeli. Tätä tuomiokapitulin ”heittopussin” kautta kesti hieman runsaat toistakymmentä vuotta. Vuonna 1846 Henrik valittiin kappalaiseksi Säräisniemelle, missä hän otti viran vastaan vappuna 1848.

Urakiertonsa alussa Henrik oli vähävarainen, velkainen apulaispappi. Hannes Mustakallion mukaan hänellä oli hyviä ulkoisia edellytyksiä hoitaa virkaansa: kantava puheääni, hyvä ja tarkka laulukorva, vapaa käytös, helppous lähestyä ihmisiä ja säädyn muutoksesta kohonnut itsetunto. Mutta hänen luonteenpiirteisiinsä kuului myös tulisuus. Toisinaan hän käyttäytyi tavalla, jota aikalaiset pitivät karkeana.

Pyhäjärvellä, Keski-Pohjanmaan ja Savon rajamailla, nuori pappi joutui kosketuksiin herännäisyyden kanssa. Juuri Pyhäjärvellä herännäisyyden savolainen ja pohjalainen haara kohtasivat toisensa 1830-luvun puolivälissä. Heränneiden näkökulmasta Henrik oli alkuvaiheessa vielä ”suruton pappi”, jolla ei ollut omakohtaisesti sisäistettyä uskonvakaumusta. Pyhäjärvellä ollessaan Henrik kuitenkin liittyi heränneihin, joiden rakastava huolenpito teki apupappiinkin vaikutuksen. Taustalla oli myös Henrikin viranhoidossaan ja henkilökohtaisessa elämässään kokemia kriisejä.

Pyhäjärvellä ensimmäistä kertaa toimiessaan Henrik tutustui Keski-Pohjanmaan herännäisyyden keskeisimpään mieheen, Ylivieskan kappalaiseen Jonas Lagukseen sekä heränneiden maallikkojohtajaan Paavo Ruotsalaiseen. Henrik oli kuunnellut Ruotsalaisen puheita Kiuruvedellä ja mieltynyt niiden raitishenkisyyteen, raamatullisuuteen ja psykologiseen syvyyteen. Henrik oli läsnä kahden maakunnan – Savon ja Pohjanmaan – heränneiden niin sanotussa kädenlyönnissä, kun Ukko-Paavo ja Lagus kohtasivat Pyhäjärven heränneiden majapaikassa, kirkonkylän seuratuvassa vuonna 1836.

Valtaistuimen ja alttarin liiton aikakaudella herännäisyyden aiheuttama liikehdintä saatettiin kokea hallitusvallan taholla arveluttavaksi ilmiöksi. Läänien kuvernöörit joutuivat antamaan selontekoja herännäisyyden leviämisestä ja tarkoitusperistä alueillaan. Oulun läänin kuvernööri mainitsi maaliskuussa 1838 kenraalikuvernöörille lähettämässään raportissa ”lahkolaisten” johtajiksi Jonas Laguksen ja Nils Gustaf Malmbergin ohella muiden muassa Henrik Schwartzbergin.

Prokuraattorin käskystä heränneitä vastaan nostettiin oikeusjuttuja, joista kuuluisimmat olivat 1838 – 1839 käydyt Kalajoen käräjät. Henrik esiintyi näillä käräjillä syytettyjen todistajana. Hän esitti, miten herännäisyys oli vaikuttanut tapojen paranemiseen, talouden nousuun ja ennen muuta hengellisen elämän elpymiseen. Hänen käräjiltä kirjoittamaansa kirjettä hallitsi luottamus Jumalan johdatukseen.

Kalajoen käräjien jälkeen Oulun läänin kuvernööri ahdisteli Sievissä apupappina toiminutta Henrikiä erään tarkastuksen yhteydessä ohi kirkollisten esimiesten. Herännäispapit kirjoittivat huolestuneina, että kuvernööri oli uhannut Schwartzbergia ”kaularaudoilla ja vankeudella”.

Kalajoen käräjien loppuaikaan kuului kihlautuminen Laura Katarina Stenbäckin kanssa - mistä Katariina kertoo enemmän - ja tammikuussa 1839 Vöyrin pappilassa vietetyt häät, joita kuvattiin suuriksi ”pietistihäiksi” ja joihin osallistui säätyläisiä ja talollisia Pohjanmaalta, Savosta ja Helsingistä. Ensimmäinen lapsi Gustaf syntyi jo saman vuoden joulukuussa Sievissä. Seuraavat kahdeksan lasta syntyivät vuoden tai kahden välein, nuorin eli Jooseppi kolme vuotta edellisen eli Hannan jälkeen.

Vuodesta 1842 alkanutta Henrikin toista apupappikautta Pyhäjärvellä tuli leimaamaan ennen muuta esimies- ja ystäväsuhde herännäisjohtaja Jonas Lagukseen, josta tuli 1845 kappeliseurakunnan kappalainen. Lagus nimitti apulaistaan ”uskolliseksi edelläkävijäkseen”. Henrik liittyi myös herännäisyyden teologisissa ja valtapoliittisissa asetelmissa Laguksen edustamaan ryhmään, laguslaisiin eli toistupalaisuuteen. Sen vastapuolena oli Keski-Pohjanmaalla syntynyt niskaslaisuus, joka levisi Etelä-Pohjanmaalle malmbergilaisuuden nimellä – nimitys tuli körttijohtaja N. G. Malmbergista. Hannes Mustakallion Henrikistä kirjoittama elämäkerta on osaltaan laguslaisuuden puolustusta.

Henrikin elämän viimeisen vaiheen muodosti hänen toimintansa Säräisniemen kappalaisena. Henrikin täytyi yrittää turvata jatkuvasti kasvavan perheensä toimeentulo hakemalla tuottoisampia virkoja. Henrik muutti sinne vappuna 1848.

Henrik Schwartzbergin siirtyessä Pyhäjärveltä Säräisniemelle tämä oli kappeliseurakunta, joka kuului Paltamon emäseurakuntaan. Säräisniemi itsenäistyi sittemmin vuonna 1863, mikä toteutui käytännössä vasta 1884. Henrik ja hänen kilpahakijansa antoivat vaalinäytteensä maaliskuussa 1846, jolloin myös itse vaali toimitettiin. Henrik saavutti vaalissa seurakuntalaisten yksimielisen kannatuksen, sai huhtikuussa valtakirjan virkaan, mutta astui siihen vasta vappuna 1848. Edessä oli siis ero Pyhäjärveltä ja muutto Säräisniemelle.

Säräisniemen kappeliseurakunnassa Oulujärven rannoilla oli 1800-luvun puolivälissä noin 2 300 asukasta. Säräisniemeen kuului suurin osa Oulujärveä. Suuri osa maa-alueesta oli nevoja, joista laajin oli Pelsonsuo – se alkoi muutaman kilometrin päässä pappilasta. Kesällä kappalaisen oli tehtävä pitkiä soutumatkoja ja käveltävä pitkospuita pitkin nevojen yli. Nykyaikaisia maanteitä ja laivareittejä ei luonnollisesti ollut. Pappilasta oli matkaa kirkolle noin kaksi kilometriä ja emäkirkolle 5,5 peninkulmaa.

Henrik asetettiin virkaansa heinäkuun 9. päivänä 1848, mikä kokosi heränneitä pappeja yhteen Kainuusta, Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalta sekä ruotsalaiselta Pohjanmaalta saakka. Virkaan asettamisen toimitti Paltamon kirkkoherra Karl Aejmelaeus. Kohta juhlapäivän jälkeen Henrikiä tervehtimään tuli yllättäen myös entinen esimies Jonas Lagus Pyhäjärveltä. Kaikkiaan virkaanasettajaisjuhlat kestivät viikon päivät.

Säräisniemen kappalainen liikkui ahkerasti pitäjällä toimittamassa kasteita ja vihkimässä pariskuntia, pitämässä kinkereitä ja seuroja sekä tapaamassa sairaita. Kappalainen organisoi pitäjän köyhäinhoitoa, jonka alalla oli erityisesti vuosina 1856 – 1857 sattuneiden katovuosien vuoksi paljon tehtävää.

Seuroja oli joka sunnuntai pappilassa tai pitäjällä. Jonas Lagusta kannattaneiden herännäispappien seurakuntatyöhön kuuluivat kahdenkeskiset ja ryhmäkeskustelut. Kristillinen rakkaus ei ollut todellista, ellei siihen tarvittaessa kuulunut myös neuvomista ja nuhtelua. Jo Pyhäjärvellä, edellisessä seurakunnassaan, Henrik Schwartzberg oli tullut tunnetuksi halustaan kiertää ahkerasti seurakuntalaisten parissa.

Herännäisyyden historiankirjoittaja Mauno Rosendal kuvaa Henrikin aikaa Säräisniemellä (III, 377):

”Schwartzberg - - teki Säräisniemellä uskollisesti työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta. Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja heränneet pukeutuivat körttipukuun.”

Henrikin ahkeruudesta huolimatta herännäisyys pysyi Säräisniemellä vähemmistön liikkeenä. Seurakunta kuului niin sanotun laguslaisuuden eli Jonas Laguksen kannattajien valtapiiriin, joka käsitti Kainuun sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan.

Säräisniemen kappalainen herätti suoraselkäisyydellään  laajaa huomiota, kun hän puolusti arkkipiispa Edvard Bergenheimille heränneiden toimintaa vuonna 1850 toimitetussa piispantarkastuksessa. Arkkipiispan ja seudun pappien keskusteluissa käsiteltiin muun muassa yksityisten hartaustilaisuuksien eli seurojen pitoa, jonka voimassa oleva konventikkeliplakaatti kielsi, körttipuvun käyttämistä sekä heränneiden, erityisesti pappien matkustelua seurakunnasta toiseen.

Arkkipiispa arvosteli sitä, että papit ja heränneet eli pietistit olivat tehneet matkoja Paavo Ruotsalaisen –”kahden hiippakunnan piispan” - luokse Nilsiään. Ukko-Paavoa Bergenheim piti paitsi ”rutivanhana” myös ”tunnettuna juomarina”. Henrik joutui yksityisessä keskustelussa arkkipiispan kanssa tekemään selkoa, miksi hän oli halunnut tavata Paavo Ruotsalaista. Henrik kertoi, ettei hän ollut matkustanut Nilsiän Aholansaareen saakka, vaan oli tavannut Ukko-Paavon Pyhäjärvellä, kun tämä oli ollut matkalla Kalajoen käräjille. Henrik kertoi havainneensa, että Paavolla oli ”harvinaisen puhdas käsitys vanhurskauttamisen opissa”. Siksi Henrik oli kysynyt tältä neuvoja omantunnnonvaikeuksissaan.

Vuosien 1856 – 1857 katovuosina valtio järjesti hätäaputöitä Pelsonsuon kuivattamiseksi. Ne toivat Säräisniemelle lähiseudulta heikkokuntoista väkeä mutta myös kulkutauteja, jotka olivat pahimmillaan syksyllä 1857. Tauti iski myös pappilan väen kimppuun. ”Täällä melkein kaikki makaavat sairaina ja monet kuolevat”, Henrik kuvasi viimeiseksi jääneessä kirjeessään tilannetta pojalleen Johannekselle.

Henrikin itsensä täytyi olla yötä päivää sairaiden ripitysmatkoilla. Seurauksena oli, että hän itsekin sai punatartunnan, joka runsaassa viikossa johti hänen kuolemaansa. Henrik Schwartzberg kuoli Säräisniemellä 18. marraskuuta 1857 yhdeksän vuotta säräisniemeläisiä palveltuaan ja  vain 46 vuoden ikäisenä.

Henrikiä jäivät suremaan Laura ja yhdeksän lasta, joista vanhin täytti kohta 18 vuotta ja nuorin eli Jooseppi oli isän kuolinpäivänä neljän kuukauden ikäinen. Hautajaiset pidettiin kuukauden kuluttua joulukuun 16. päivänä 1857.

Laura Schwartzberg ilmaisi tunteensa Henrikin kuoleman jälkeen toteamalla: ”En tarvinne sanoakaan, että elämä on minulle sietämätön taakka. Mutta Herra auttakoon minua viheliäistä.” Kuitenkin hän myöhemmin kirjoitti Jaakko-poikansa morsiamelle Emmi Gummerukselle: ”Kunpa te tulisitte yhtä onnellisiksi kuin minä olin, ja minä toivon ja rukoilen Jumalaa, että Jaakko tulisi isänsä kaltaiseksi, silloin sinä tulet varmasti onnelliseksi, sillä ne 19 vuotta, jotka me olimme yhdessä, kuluivat minulta niin onnellisesti ja nopeasti, että niiden muisto on kuin suloinen uni.”

Schwartzbergin kuollessa häntä Pyhäjärveltä Säräisniemelle seurannut herännyt palvelija Tiina puhkesi puhumaan kielillä ja ennusti, etteivät säräisniemeläiset enää saisi herännyttä pappia, koska olivat ylenkatsoneet pastori-vainajan opetukset.

Henrik Schwartzbergin muisto jäi kauan elämään Säräisniemellä, mistä olivat osoituksena monet hänestä käytetyt lisänimet. Toisaalta häntä muisteltiin voimakkaana saarnamiehenä ”Varsperina”, jota tultiin kuulemaan kaukaa naapuriseurakunnistakin. Toisaalta hän oli kansaa lähelle tuleva pappi ”Rouhe-Heikki” ja ”Kessu-Pekka”, joka ajan tavan mukaan itse viljeli tupakkansa.

Se, miten leskiäiti heränneiden ystäviensä tuella huolehti jäljellä olevista yhdeksästä lapsesta – yksi tytär (Laura) oli kuollut Säräisniemellä – on oma tarinansa. Nykyisen ilmaisen koulutuksen ja hyvän sosiaaliturvan keskellä on vaikea kuvitella, millaisia ponnisteluja lasten kouluttaminen vaati 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Kuitenkin viisi Henrikin ja Lauran poikaa valmistui papiksi, yksi (Kusti) kanttoriksi ja yksi (Kalle) toimi asemapäällikkönä. Tyttäristä yksi eli Hanna valmistui sitä paitsi kansakoulunopettajaksi, mikä oli 1800-luvun lopulla suhteellisen harvinaista.

Lasten kouluttaminen oli alkanut, kun Henrik-isä oli vuonna 1850 vienyt vanhimmat poikansa Kajaanin ala-alkeiskouluun, jota he kävivät kolme vuotta. Lars-pojan isä aikoi lähettää käytännölliselle alalle eli nahkurin oppiin, mutta pani hänetkin kouluun ensin Kajaaniin ja sitten Ouluun, missä Heikku jo opiskeli. Kysymyksessä lasten kouluttamisesta kävivät Lauran ja Henrikin toiveet jossakin määrin toisiaan vastaan isän edustaessa käytännöllisempää ajattelutapaa. Äiti-Laura taas edusti sekä isänsä että äitinsä (Gummerusten) kautta vanhaa pappis- ja sivistyneistösukua. Henrik piti alkuperäisen päätöksensä vanhimman pojan eli Kustin suhteen, joka kouluttautui yksityisesti lukkariksi. Johannes puolestaan oli isän kuollessa Vaasan yläalkeiskoulussa.

Säräisniemellä arvonanto Henrik Schwartzbergia kohtaan tuli näkyviin vielä, kun hänen muistokivensä paljastettiin eräänä kesäisenä heinäkuun yönä auringon noustessa vuonna 1907. Sukua oli saapunut  paikalle  laivalla omasta kokoontumisestaan Sotkamosta, missä Heikku-poika oli kirkkoherrana, ja kirkkomaalle oli kokoontunut runsaasti seurakuntalaisia.  

Säräisniemen kirkkoherrana toimi sittemmin vuosina 1917 – 1936 Henrikin pojan, Pyhäjärven kirkkoherrana kuolleen Jaakon poika Johannes Jaakko Mustakallio, oma isoisäni. Hänet ja hänen Edla-puolisonsa on haudattu Henrikin viereen Säräisniemen kirkkomaalle. J. J. Mustakallio kuoli 60 vuoden iässä, jolloin hänen nuorin poikansa Lauri Mustakallio, oma isäni oli vasta 13 vuoden ikäinen. Edla-puoliso kuoli vasta 1963, ja itsekin muistan, kun suku kokoontui Haapaveden pappilaan saattamaan häntä Säräisniemelle.

Lopuksi vielä muutama sana siitä, millaisena Henrik Schwartzberg tunnettiin seurakunnissaan.

Herännäisyyden historiankirjoituksessa Henrikistä on piirretty kuva erityisen kansanomaisena pappina. Mauno Rosendalin mukaan kansa lähestyi häntä alusta lähtien ”vapaasti ja luottamuksella”, vaikka hän oli ”hyvin kiivas luonteeltaan”. Harva herännäispapeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän, Rosendal toteaa Henrikistä. Rosendal lienee hyödyntänyt Hengellisen Kuukauslehden elämäkertakirjoitusta, jonka mukaan Henrik kohteli kansaa muiden herännäispappien tavoin vertaisenaan:

Hän oli itse kansan lapsi, suuressa puutteessa kasvanut ja tunsi omasta kokemuksestaan kansan surut ja ilot. Veljen tapasi hänessä jokainen ahdistettu, jolle aina oli vierasvarainen kotinsa avoinna. Kansa kertoo ihmetellen hänestä ja joistakuista muista herännäisyyden papeista kuinka he herruutensa unhottaen seurapaikoissa makasivat yönsä tuvan lattialla puhellen hengellisistä kokemuksistaan ihmisille enimmät osat öistäkin.

Vaikka Henrik Schwartzberg oli erkaantunut herännäisyyden eräänlaisesta valtauomasta, hän kelpasi palvelemaan sitä ihanteellista kuvaa, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa piirrettiin heränneen kansan palvelijoista. Puhuttinhan herännäisyyden piirissä mielellään ”samoilla oljilla makaamisesta”, siitä että papit jäivät seurojen jälkeen viettämään yön tuvassa samalla seuravieraiden kanssa keskustellen.

Kansaan liittivät Henrikiä myös vapaa-ajan harrastukset. Hän teki mielellään puusepän, sepän ja piirtäjän töitä. Hän jatkoi myös musiikkiharrastuksiaan soittamalla itsekin pianoa, kanteletta ja huilua.

Henrikiä on luonnehdittu hyväksi, vaikkakin hieman omituiseksi saarnamieheksi. Hän saarnasi vapaasti, alkaen matalalla äänellä harvasanaisesti ja kiihdytti esitystään vähitellen. Kun ääni kohosi korkeimmilleen ja saarna kiihtyi sanatulvaksi, Henrik katkaisi sen äkkiä ja alkoi taas matalalla äänellä, kuten Hengellisessä Kuukauslehdessä kerrottiin.

Hannes Mustakallio päättää elämäkertansa Henrik ja Laura Schwartzbergista, isovanhemmistaan, seuraaviin sanoihin:

”Heidän elämänsä ei kulkenut ulkonaisesti huomattaviin asemiin yhteiskunnassa. Heitä voi hyvällä syyllä nimittää herännäisyyden rivimiehiksi. Heidän elämäänsä halitsi uskon kilvoitus, itseään kieltävä toiminta ympäristön hyväksi ja vastuun kantaminen heille uskotuista tehtävistä. Nämä ”pyhiinvaeltajat” ovat päässeet päämäärään.”

 

.