Henrik ja Laura Schwartzbergin sukuseura ry, sukukokous Helsingissä 6.8.2016
Laura muistoissamme
Ajattelin sanoa muutaman sanan vielä Laurasta, ja miettiä hänen elämän valintojaan, miltä ne näyttävät tässä ja nyt, ja mitä ne kertovat Laurasta ja Henrikistä. Tiedot pohjautuvat isoisäni Hannes Mustakallion teoksiin Henrik ja Laura Schwartzberg ja Joos Mustakallio, muistitietoon, sekä muutamiin muihin tutkimuksiin (mm. Heikki Ylikangas, Körttiläiset tuomiolla).
Olen ollut vahvasti vaikuttunut Lauran persoonasta. Syy ei ole se, että hän muistuttaisi ainakaan ulkoisesti itseäni, jos ja kun luotetaan siihen, mitä pyhäjärveläiset Hannes Mustakallion kirjoittaman elämäkerran mukaan hänestä sanoivat. He kuvailivat häntä: Rouva oli pienikokoinen, laiha, vaaleaverinen, harmaasilmäinen, vähäpuheinen ja hyvä laulaja.
Hannu Mustakallio on jo kuvannut ne pääpiirteet, jotka loivat Lauran elämän puitteet.
Sisarussarjansa keskellä ja nuorimmaisena Laura oli luomassa sitä uutta vallankumouksellista kulttuuria, jonka säätyläistön heränneet loivat yhdessä heränneen kansan kanssa.
Käänne Lauran elämässä tapahtui joskus vuoden 1836 aikana, ja samoihin aikoihin levisi mm. Ruovedellä huhuja, joiden mukaan herännäisjohtaja Malmbergin rouva ja tämän sisar olivat käyttäneet heränneiden seuroissa körttiröijyjä (Ylikangas, Körttiläiset tuomiolla, 1979, s. 244). Talonpoikaispuku ja körttiröijy yleistyivät herännäisjohtajien rouvilla ja myös Stenbäckit ottivat ne käyttöön osoittaakseen omaa kääntymystään pois maallisesta.
Herännäiset papit olivat syytettyjen penkillä Kalajoen käräjillä, missä Henrik Schwarzberg oli todistamassa syytettyjen puolella ja teki näin hyvän vaikutuksen herännäisiin. Herännäisylioppilaita, mm. Lauran veljeä Lars Stenbäckiä, uhattiin jopa karkotuksella Siperiaan (Ylikangas, s. 256). Tilanteen kärjistyminen tapahtui juuri samaan aikaan kun Lauran ja Henrikin tarina alkaa. Siinä amoreina toimivat Henrikin opiskelutoveri Janne Stenbäck ja herännäisjohtaja Malmberg.
Heränneet halusivat raivokkaasti osoittaa, etteivät välittäneet ulkoisista koristeista ja samaistua ulkoisesti tavallisiin kansanihmisiin. Lauran elämässä tämä kuitenkin muuttui totiseksi todeksi naituaan Henrikin.
Elämä ei Henrikin vaimona ja kasvavan perheen emäntänä ollut yksinkertaista, velkoja kerääntyi ja lainaa otettiin, mistä saatiin (Mustakallio, Henrik ja Laura Schwartzberg, 1958, s. 70). Kun Henrik vuoden 1845 lopussa pohti Säräisniemelle siirtymistä hän kirjeessään langolleen Jannelle totesi: Lauran perintö on lähimmässä vaiheessa loppuun kulutettu. Ei mitään valoisia näköaloja tulevaisuuteen.
Varmasti taloudellinen turvattomuus oli usein läsnä myös Lauran mielessä, vaikka herännäisyyteen liittyikin omaisuuden ja rahan väheksyminen.
Eräs olennainen piirre, mikä erotti Lauran ja Henrikin ajattelua, oli suhde lasten koulutukseen. Laura halusi tarjota lapsilleen, varsinkin pojilleen, avaimet parempaan elämään ja koulutukseen ja lopulta, puutteesta huolimatta, pystyi sen sukulaistensa avulla myös tekemään. Henrik puolestaan pyrki hankkimaan maatalon, Niskalan, joka antaisi toimeentulon koko perheelle, ja suunnitteli, että seuraava sukupolvi ryhtyisi käsityöläisiksi ja maanviljelijöiksi. (Mustakallio s.72) Henrikin apuna hevostenhoidossa ja renkinä oli myös hänen isänsä Jaakko Mustakallio aina kuolemaansa 1845 asti (Mustakallio s.73).
Kaikesta päätellen Lauran mies ei pyrkinyt toteuttamaan aikansa säätyläistön elämäntyyliä. Lastensa kanssa hän saattoi leikkiä ja peuhata, hän rakenteli aittoja ja teki peltotöitä. Hän halusi tehdä käsillään töitä muiden kanssa. Olen ymmärtänyt, että käden työn arvostus on ollut sellainen piirre, joka on periytynyt Mustakallioilla sukupolvelta toiselle.
Epäsovinnaisuudesta kertoo myös se, että Henrik ei halunnut pitää edes vihkisormusta, vaan antaa sen hyväntekeväisyyteen. Kun Laura vastusti tätä ja vetosi, että se oli avioliiton merkki, Henrik kuittasi että onhan meillä lattia täynnä näitä avioliiton merkkejä, lapsia. Toisin kuin Laura, joka ei osannut suomea, Henrik tuli juttuun missä vain, kylpi kyläläisten kanssa yhdessä saunassa, laski leikkiä ja oli valmis lumisotaankin. Henrikin saarnatapakin tuo esiin epäsovinnaisuuden: Hänestä kerrotaan että hänHeilui saarnastuolissa käsineen kahen puolen lautoo, niin kuin niittomies, kurkisti joskus alaskin. Saarnat olivat vahvoja ja tulisieluisia ja täynnä käytännön elämä esimerkkejä. Niinpä häntä kansan suussa kutsuttiinkin Satu-heikiksi tai Hurja-heikiksi.
Laura, sitä vastoin, vetäytyi syrjään ja löysi paikkansa seuroissa säestäjänä, mitä eivät kaikki katsoneet hyvällä. Pianohan oli myös turhuutta.
Tärkeä tekijä perhe-elämässä oli musiikki, yhdessä laulaminen ja soittaminen. Musiikki yhdisti perheenjäsenet, joilla kaikilla oli kauniit lauluäänet ja hyvä nuottikorva. Muiden heränneiden perheiden kanssa vietettiin seuroja ja keräännyttiin lauantaisin yhteen. Vaikuttaa siltä, että näissäkin tilaisuuksissa oltiin kaukana säätyläistön tavoista. Tilaa yövieraille ei ollut runsaasti ja lapsia neuvottiinkin:Kun nukkumaan ruvetaan, paiskau heti maata, että sopisit.
Lauran vaatimattomuus tulee voimakkaasti esiin monissa kuvauksissa. Vaikka hän soitti hyvin ja lauloi kauniilla äänellään mielellään, ei hän halunnut esiintyä. Kerran vanhemmalla iällään hänet Oulussa kuitenkin houkuteltiin soittamaan ja paikalla ollut nuorukainen kuvaili tilannetta:aivan uudelta kannalta alkoi arvostaa tuota vaatimatonta körttimummua, kun kuuli hänen soittavan.
Laura ei selvästikään ollut mikään luonnonlahjakkuus maatalon ja pappilan emäntänä. Lähin apulainen oli Pyhäjärveltä tullut Tiina, joka jakoi saman uskonnollisen aatteen. Muita piikoja oli vuonna 1851 kolme, joiden kanssa piti pyörittää koko taloutta aina navettatöistä karstaamiseen, kutomiseen ja ompeluun - päivittäisen taloudenhoidon ja lastenhoidon ohella. Lauran tytär Maiju muisti, että äiti ei ollut mielellään talousaskareissa. Sitä vastoin hän nousi anivarhain aamulla mielellään kutomaan ja kehräämään ja jatkoi työtään iltamyöhään.
Ja tähän kaikkeen lisättynä raskaana olot ja synnytykset.
Kun Laura sai 15.9 1848 lapsen, Henrik kirjoitti langolleen Larsille uuden pulskan poikalapsen, Jaakobin, syntymästä. Laurasta hän sanoo: Mutta Laura on ollut huonompi. Varsinkin maanantaina ajattelimme me, eli sisar Lotta, että hän kuolisi. Vähitellen hän on siitä virkistynyt, mutta on vielä sängyn oma ja täytyy hoitaa kuin sairasta.
Elämä oli siis varsin raskasta.
Tässä vaiheessa Laura oli jo synnyttänyt 6 lasta ja tämän jälkeen hän synnytti vielä 4, kaikesta huolimatta!
Lauran elämän dramaattisia vaiheita oli puolison kuolema 1857, kun nuorimmainen oli vasta neljän kuukauden ikäinen, ja tätä seurannut varattomuus ja köyhyys, sekä kaksi vuotta myöhemmin tulipalo, joka tuhosi koko pappilan päätuvan ja suurimman osan omaisuutta. Seurakuntalaiset auttoivat parhaansa mukaan ja tästäkin katastrofista selvittiin. Tässä vaiheessa vanhimmat lapset olivat jo elämässä kiinni ja auttoivat äitiään. Laura joutui kuitenkin antamaan sisarelleen Lotalle poikansa Johanneksen kasvatiksi ja sittemmin myös pienemmän Kalle-pojan veljelleen. Lauran kanssa jäivät vauva-Joosepin lisäksi muutaman vuoden ikäinen Hanna ja lähes aikuinen Maiju-tytär.
Elämän vaatimattomuutta kuvastaa nuorimman Jooseppi-pojan kertomus:Suuria ilon päiviä olivat ne, kun veljet tulivat joululomalle. Äiti piti paljon Non-omenoista. Veljet toivat niitä muutamia kappaleita hänelle ja joulukuuseen. Jooseppi, joka julkaisi runokokoelmansa Pulmusparvi 1886 kirjoitti useita runoja, joiden tunnelma kertoo näistä vaatimattomista oloista:
Hiljaa, hiljaa!/Ilta on /Taivas tummeneepi / Luonto tyyntyy lepohon / Maa jo himmeneepi / Haukottava hämäryys / Pirtin pienen täyttää / Pärekin jo pihdissään / Pienemmältä näyttää / Tuutusessa tummemmin / Keinuu leino lapsi / Alkaa armas äitikin / Tulla tummemmaksi jne
Joosepin lapsuudessa Lauran pieni mökki oli paikka, missä heränneet kohtasivat ja keskustelivat uskonasioista, se ei siis ollut mikään erakkomaja.
Lauran ei tarvinnut myöskään yksin pohtia nuorempien lastensa asioita, vaan veljien neuvosto kokoontui ratkaisemaan asioita. Nuorimmaisen Joosepin koulutuksen suhteen ei kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen ja lopulta pieneltä pojalta itseltään kysyttiin, halusiko hän nahkurin oppiin vai kouluun. Jooseppi valitsi jälkimmäisen.
Salon mökistä Laura muutti vielä Kaaville ystävänsä leskeksi jääneen Hanna Kruskophin (os Ottelin) lähelle. Kuitenkin hän kaipasi vanhoja seutuja ja matkalla hän lopulta sairastuikin ja kuoli 1885, 69 -vuotiaana.
Kun elämäkerran kirjoittaja Hannes Mustakallio yrittää miettiä, oliko Laura onnellinen elämässään, hän päätyy ristiriitaiseen loppuratkaisuun.
Toisaalta, kuten hän runollisesti ilmaisee, nuorena neitona Lauran korkealentoinen luonne näyttää pitäneen naisen asemaa kalpeana, tyhjänä ja köyhänä. Lauran nuoruudenajan runot, joita myös julkaistiin uskonnollisissa lehdissä, kuvastavat hyvin herkkätuntoista ja voimakasta persoonaa, joka etsii epätoivoisesti omaa tietään.
Kalpeaksi ja tyhjäksi hänen elämänsä ei ainakaan Henrikin kanssa ja heränneiden keskellä osoittautunut.
Laura jakoi uuden uskonnollisen liikkeen pioneerityön sisarustensa kanssa, jotka olivat häntä lähellä, varsinkin sisar Lotta, jopa päivittäisessä elämässä lasten syntymien aikoihin.
Lauran tunteista ei saa helpolla selvää. Sisarensa Lotan mielestä koko avioliitto Henrikin kanssa oli surkuteltava asia. Tytär Maria toisaalta sanoi Eihän tuo ilostunut siitäkään, kun miehensä kuoli, vaan sitä harvasanaisemmaksi tuli.
Toisaalta Laura toivotti poikansa Jaakon morsiamelle, Emmi Gummerukselle vuonna 1873 onnea sanoen, Kunpa te tulisitte yhtä onnellisiksi kuin minä olin, … sillä ne 19 vuotta, jotka me olimme yhdessä kuluivat minulta niin onnellisesti ja nopeasti, että niiden muisto on kuin suloinen uni.
Toisaalta, silloin tuo kova avioliittorupeama oli jo usean vuosikymmenen takainen kaunis utukuva.